Loogikot ovat luonteen omaavia henkilöitä, joita kuvaillaan usein ”ajattelijoiksi” ja ”tiedonjanoiseksi analysoijaksi”. He ovat ylpeitä ainutlaatuisista näkökulmistaan ja terävästä älystään. Erilaiset mysteerit mietityttävät heitä – mikä selittää sen, miksi kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmat filosofit ja tiedemiehet ovat olleet loogikkoja esimerkiksi Albert Einstein, Isaac Newton ja myös tähän mukaan pitää laskea Bruce Banner aka Hulk. Tätä persoonallisuustyyppiä on vain 3% populaatiosta.
Loogikot ajattelevat todella paljon. Tuntuu, että mieli ei lepää ikinä. Kysymyksiä, ideoita ja oivalluksia kuhisee ajatuksissa. Keskustelen myös todella paljon itseni kanssa ja se on hauskaa tai no ulkopuoliselle se näyttää, että olen sekoamassa. Rakastan tutkia erilaisia asioita. Ei ne välttämättä ole tärkeitä. Tunnilla saatanan tuijottaa seinään silmät pyöreinä ja yhtäkkiä herätä todellisuuteen. Ainiin mitäs se ope sanokaan? Keskellä yötä tulee mieleen joku asia mikä on pakko Googlettaa tai muuten ei saa unta.
Loogikot ovat mietteliäitä, irrallisia ja varautuneita. Toisin sanoen introvertteja. Oli aika hauska, että sain tulokseksi olevani 94% introvertti. Rakastan olla yksin ja varsinkin myöhään yöllä olen vilkkaalla päällä, kun ei ole mitään häiriötekijöitä. Siksi moni ajattelee, etten halua keskustella tai tulla mukaan porukkaan, kun hakeudun aina omaan seuraan. Asia ei ole näin, mutta se on vaikeaa pitää keskustelua yllä tai tehdä aloite.
Tekstissä mainittiin ”Sherlock Holmesin kaltainen taito” eli havaitsen ristiriitaisuudet ja epäsäännöllisyydet tajuamatta tekeväni niin. Eli ei kannata valehdella minulle. Sisustuksessa taito on tosi hyvä. Astun uuteen paikkaan ja alan analysoida tilaa heti.
Tämän persoonallisuustyypin omaavat haluavat tietää ja ymmärtää kaiken, mutta yksi alue on heille mysteeri; ihmisluonto. Eli Loogikot tuntevat olonsa kotoisammaksi logiikan ja rationaalisuuden alueella. Siksi epälooginen ja epärationaalinen tunne ja emootio, joka vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen hämmentää heitä. Ei, en ole tunteeton. Haluan tarjota apua ja emotionaalista tukea, mutta en tiedä ja enkä osaa. Ihmisten tunteita on välillä vaikea ymmärtää tai vastaanottaa. Pieniki kritiikki tuntuu maailmanlopulta. Se koituu vielä harmiksi työelämässä, kun saa kritiikkiä asiakkaalta.
Asioiden aloittaminen on helppoa, mutta saadakseen tehtyä sen on vaikeaa. Siksi aloitan samaan aikaan tekemään liian monta asiaa, että joko teen kaikkia samaan aikaan vähän tai jätän kokonaan tekemättä. Kotonakin on liian monta projektia kesken, että olen luovuttanut kaikkien kohdalla.
Zaha Hadid syntyi Bagdadissa, Irakissa vuonna 1950. Hänen perheensä oli varakas ja yläluokkainen. Isänsä Muhammed al-Haji Hussein Hadid oli taloustieteilijä ja tehtaanomistaja, hän oli myös poliittisesti aktiivinen, yksi vasemmistoalaisen al-Ahali ryhmittymän perustajista. Äitinsä Wajha al-Sabonji oli taiteilija. Zaha oli myös kiinnostunut piirtämisestä ja tykkäsi piirtää karttoja. Zaha vieraili Britanniassa perheensä kanssa 11-vuotiaana ja päätti tuolloin ryhtyä arkkitehdiksi.
Zaha opiskeli ensin Bagdadissa ja Sveitsissä, sitten opiskeli matematiikkaa Beirutin amerikkalaisessa yliopistossa ja siirtyi vuonna 1972 suorittamaan arkkitehdin tutkintoa Lontooseen Architectural Association School of Architecture- kouluun, jossa hän sai kunniakirjan vuonna 1977.
Valmistuttuaan vuonna 1977, Hadid työskenteli Office for Metropolitan Architecturessa, jonka perusti entisessä koulussaan opettanut Rem Koolhaasin. Lopetettuaan hän toimi itse Architectural Accociationilla ja muissa useissa alan laitoksissa opettajana. Zaha päätti perustaa oman arkkitehtitoimistonsa vuonna 1979, mutta ensimmäinen merkittävä toteutunut rakennusprojekti huonekaliyritys Vitran tehdas- ja museoalueen paloasema valmistui vasta kuitenkin 14-vuotta myöhemmin.
Hänelle on myönnetty arvostettu arkkitehtuurin Pritzker-palkinto vuonna 2004, ja vuonna 2012 Brittiläisen imperiumin ritarikunta myönsi hänelle komentajan kunnia-arvon Kuningatar Elizabeth II käskystä.
Zaha on suunnitellut useita kulttuurirakennuksia. Hänen töihin tunnettuihin töihin kuulu, Roomassa nykytaiteen museo Maxxi, Bergiselin makihyppytorni Innsbruckissa, Phæno-tiedemuseo Saksassa, Kantonin oopperatalo Kantonissa ja Lingkong SOHO Shanghaissa Kiinassa, Riverside Museum Glasgow´ssa Skotlannissa, Wienin yliopiston kirjasto Itävallassa, Heydar Aliyev -keskus Bakussa ja Lontoon olympialaisia varten rakennettu London Aquatics Centren.
Vitran tehdas- ja museoalueen paloasemaKantonin oopperataloVorteXX kattokruunu
Häntä pidettiin maailman parhaana naisarkkitehtinä. Zaha Hadidia kutsuttiinkin “Kaarrosten kuningattareksi”. Väitettiin, että hänen rakennuksensa vastustavat rakentamisen logiikkaa ja niitä on luonnehdittu epätavallisiksi, orgaanisiksi ja veistollisiksi. Kaarevat pinnat museossa Roomassa ovat tunnettuja siitä, että ne eivät helpota kuraattoreiden työtä teosten esille laittamisessa.
Zahaa moitittiin liian kalliista mausta töissään. Hänen töihinsä oli varaa ainoastaan diktaattoreilla. Eniten häntä kritisoitiin ankarasti hänen suunnittelemistaan Heydar Aliyev -keskuksen Bakussa ja Qatarissa järjestettävien vuoden 2022 jalkapallon maailmanmestaruuskisojen stadionin suunnittelusta. Heydar Aliyev -keskusta on pidetty uutena versiona neuvostohallinon ja muiden diktatuurien rakastamista kolossaalisista palatseista. Zahan työtä pidettiin tyhjäna alustana, joka imee itseensä ideologioita.
Elokuussa vuonna 2014 häntä syytettiin siitä, että hän ei ollut lainkaan huolissaan Qatarin jalkapallostadionin työmaalla tapahtuneista kuolemantapauksista. Zaha puolustautui sanomalla, että oli huolestunut ikävästä kohtelusta työmaalla, ja että siinä oli ollut ongelmia sekä uskovansa Qatarin hallituksen puuttuvan ongelmaan. Hän myöhemmin syytti artikkelista kirjoittanutta toimittajaa sanojensa vääristelystä ja huomautti, että stadionin rakennustyöt alkavat vasta vuonna 2015. Kohun aloittaneen toimittaja myönsi olevansa väärässä.
Zaha hadid kuoli 31. maaliskuuta 2016 sydänkohtaukseen Miamissa jouduttuaan sitä ennen sairaalahoitoon keuhkoputkentulehduksen takia. Hän oli 65-vuotias kuolleessaan.
Suomalainen koruvalmistaja Lapponia tunnetaan vahvasta muotokielestä ja veistoksellisista linjoistaan. Se on jättänyt voimakkaasti jälkensä suomalaiseen koruhistoriaan, koruillaan joista moni on moderni ja poikkeuksellinen yhä tänäkin päivänä, yli 60 vuotta yrityksen perustamisen jälkeen. Minua Lapponian tuotannossa houkuttelee erityisesti kultaseppä ja muotoilija Björn Weckströmin kädenjälki. Se nostaa Lapponian tuotannon kansainväliselle tasolle ja saa näkemään korut uudella tavalla.
Lapponian tarina alkaa 1960-luvulta kun hopeamestari Pekka Anttila(1931–1985) perustaa kultasepänverstaan, Kruunukoru Oy:n, Helsingissä. Pekka on keskittynyt valmistamaan ajan suosittuja sileitä rannerenkaita ja Bismarck-ketjuja. Sisimmässään hän halusi tehdä jotain uutta ja huomasi Björn Weckströmin tuotteet oheisen gallerian näyteikkunassa. Björn oli inspiroitunut Lapin matkaltaan saamistaan kultahipuista ja luonut korusarjan, joka mukaili hippujen himmeää loistoa ja kulmikasta muotokieltä. He päättivät yhdistää taitonsa ja kehittää uudenlaista struktuuria koruihin sarjatuotantona. Vastaanotto uudenlaiselle korupinnalle ja muotokielelle oli jäykkä. Vasta useamman vuoden kuluttua, vuonna 1965 tapahtui läpimurto. Björn Weckströmin suunnittelema kultainen Kukkiva Muuri -kaulakoru voitti Rio de Janeiron kaupungin 400-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyn kansainvälisen korusuunnittelukilpailun. Korussa on mattainen, kultahippuinen pinta ja roikkuvia turmaliinikiteitä (Kukkiva muuri- kaulakoru, kuva 1.)
Kilpailun johdosta miesten yritys sai kansainvälistä näkyvyyttä ja menestystarina alkunsa. Yritys nimettiin Weckströmin ehdotuksesta Lapponiaksi. 1960-Luvun lopussa Weckströmin pääosin hopeaa olevissa koruissa heijastui lumen pinta ja veistokselliset muodot. Elettiin avaruusinnostuksen aikaa. Björnin suunnittelemissa koruissa avaruus näkyi futuristisina muotoina ja vaeltavina ihmishahmoina, syntyi mallisto Avaruushopea. Koko maailman tuntema upea kaulakoru vuodelta 1969 on tämän joukon helmi. Planetaariset-laaksot- kaulakoru oli lähes kymmenen vuotta myöhemmin Star wars-elokuvan hahmon, Prisessa Leian kaulalla.( Koru kuvassa 2.)
Weckström jatkoi uudenluomista 1970-luvulla ja uhkarohkeasti yhdisti hopeakoruihin akryylimuovia, jossa saattoi olla väriä tai ilmakuplia. Koruista tuli suosittuja ja mm. John Lennnon osti puolisolleen, Yoko Onolle Kivettynyt järvi-sormuksen, joka on tänäkin päivänä myynnissä Kalevalan valikoimissa. 70-luvulla Lapponian korutiimi monipuolistui uusilla muotoilijoilla: tanskalainen korumuotoilija Paul Havgaard, suomalainen taidemaalari Juhani Linnovaara, sekä myöhemmin vuosikymmenen puolivälissä unkarilaissyntyinen kuvanveistäjä ja keraamikko Zoltan Popovits toivat uusia näkökulmia yritykseen.Vuonna 2006 muotoilijatiimiin astui ensimmäinen naissuunnittelija, kultaseppä Chao-Hsien Kuo. 2010-luvulla Lapponialle muotoilivat koruja mm. Mari Isopahkala, Taru Harmaala Chaloff, hollantilainen Liesbeth Busman, ruotsalainen Martin Bergström ja Karim Rashid, (Kivettynyt järvi-sormus kuvassa 3.)
Vuoden 2005 elokuussa Lapponia Jewelry myytiin osaksi Kalevala Korua. Tammikuussa 2020 Kalevala Koru ilmoitti luopuvansa Lapponia-tuotemerkin käytöstä. Lapponia-merkin koruja myydään yhä Kalevalan Art by Kalevala-mallistossa.
Lapponia on ollut uraauurtava yritys Suomen sodanjälkeisessä historiassa. Se on auttanut vahvistamaan meidän kansallista identiteettiämme muotoilun keinoin ja osoittanut mahdottoman mahdolliseksi elokuva-koruillaan ja ainutlaatuisuudellaan. Lukuisat palkinnot ja mieleen painuva muotokieli jäävät elämään tuleville korunkantajille ja suunnittelijoille.
(Kuvassa 4. Avaruushopea-sarjan koruja, Art by Kalevala- osiosta)
Halusin että logoni kuvastaa sukunimeäni, Oja. Tarkoituksena luonnoksissa oli korostaa ojan pohjaa ja luoda pyöreällä muodolla mielikuva siitä. Tein paljon käsin luonnoksia “ojan pohja-”ideasta ja halusin mukaan korumaisuutta. En kuitenkaan päässyt siihen vaikutelmaan mitä hain ja lähdin leikkimään Canva- ohjelmalla. Valmis fontti ja pohjat helpottivat pikaisen, tyylikkäämmän logon luontia. Ohessa Canvalla luotu oranssi, violetti logoni, jota käytän tällä hetkellä mm. instagrammissa ja korulaatikoiden tarroissa. Annan lopullisen logoni vielä hautua mielessäni.
Minulla on ollut harhaanjohtava kuva osaamisesta ja menestyksestä. Ajattelin että ollakseni hyvä jossain, tulee minun harjoittaa kykyä vähintään 10 000 tuntia ja sen jälkeen omistua täysin kapea katseisesti sille. Näin mahdollisuuteni tulla mestariksi kyseisessä taidossa olisivat paremmat. Tällöin en mahdollisesti ruokkisi muita kykyjäni ja osaamisalueitani, jolloin ne voisivat heiketä tai kadota.
Jotta henkilö voi menestyä ja tukea kaikkia ominaisuuksiaan hänen on syytä huomioida kokonaisuutensa; osaamishistoria, vahvuudet ja mielenkiinnonkohteet, heikkouksia unohtamatta. Jason Link avaa nettiartikkelissaan metodia Skill stacking, jonka ideana on keskittyä elämän aikana kartutettuihin kykyihin ja taitoihin. Näiden mielenkiinnon kohteiden ja kykyjen keskinkertainenkin osaaminen on tärkeää ymmärtää. Yhdessä ne muodostavat toisiaan tukevan kokonaisuuden joka tekee henkilöstä ainutlaatuisen poikkeuksen jolla on oma supervoimansa, kykyjensä pino (stack).
Aloin artikkelin pohjalta miettimään omaa kykyjeni pinoa sekä historiaani. Lapsesta asti olen ollut luova ja idearikas. Tylsistyn helposti jos minua ei ruokita visuaalisesti, mielenkiintoisilla aiheilla tai hauskoilla jutuilla. Lapsesta lukioon asti olen opiskellut taiteita ja se on ollut aina merkittävä osa minua. Aikuisuuden kynnyksellä kyllästyin ja halusin panostaa uuteen taitoon, ravintola-alaan. Se sisälsi edellisen tavoin luovuutta ja ideointia. Uusi ala johdatti minut ravintolakokista restonomiksi. Opin ravintolatyöntekijän monipuoliset roolit, asiakaspalvelun, tietoa yrittäjyydestä ja periksiantamattomuudesta. Toimin mm. lounasravintoloissa, fine diningissa ja poimin rypäleitä Ranskassa. Vielä tällöin kaikki osaamiseni oli suunnattu yhteen asiaan, menestymiseen ravintola-alalla. Sain Rotisseurs-stipendin uurastuksestani. Minulla oli kuitenkin tyhjä olo ja aloin hamuamaan uutta suuntaa. Tuntui että minulla oli kykyjä jotka eivät päässet loistamaan ravintola-alueella. Vei vuosia ja monia,monia keskusteluja kun minulle kirkastui kiinnostava suunta urallani. Restonomina nappasin mukaani 17 vuoden työkokemuksen, asiakaspalvelun, sosiaalisuuden, ihmislähtöisyyden, idearikkauden ja luovuuden. Valjastin nämä kyvyt uuteen tulevaisuuteeni korualalla. Nyt olen tässä, opiskelen alaa, jossa saan estoitta käyttää luovuuttani sekä intohimoani kolmiulotteiseen muotoiluun sekä oppia samankaltaisilta henkilöiltä. Olen opiskelun lisäksi töissä koruliikkeessä jossa voin hyödyntää uutta koulutustani, asiakaspalvelutaitojani ja intohimoani korusuunnitteluun. Töissä minusta tuntuu että innostukseni heijastuu asiakkaisiin, jolloin he kiinnostuvat tuotteista helpommin.
Minun kykyjeni pino on alkanut hyvää vauhtia kasaantumaan. Välillä siitä voi lähteä muutama pala ja välillä tulla taas takaisin, mutta tiedän mitkä ovat sen oleellisimmat osat. Koen että minun tulee kokoa ajan pitää silmät auki ja tarkkailla mitkä ovat mahdollisia uusia kykyjäni ja mihin suuntaan kannattaa seuraavaksi osaamistani laajentaa. Koen että erillaiset taitoni tekevät minusta ainutlaatuisen korualan käden taitajan. Skill Stacking- on tullut osaksi tarinaani kasvaessani ja vaihtaessani urapolkuani. Toivon että muistan vaalia pienempiäkin taitojani ja olla avoin uusille jotta pinoni jatkaa kehittymistään.
Apusen ja Parantaisen kirjassa on menty suhteellisen syvälle oletetun kuluttajan mieleen. Kirja tarjoaa hauskoja “totuuksia” mahdollisten asiakkaiden toiminnasta ja siitä mitä on myyminen. Useat päätelmät pohjautuvat kansainvälisille tutkimuksille, jotka olivat mielenkiintoisia. On surullista ymmärtää että ihmiset käyttäytyvät kuin lampaat ryhmässä ja harvoin he uskaltavat luottaa järkeensä tai omaan mielipiteensä ostospäätöstä tehdessä. Toisaalta on ilahduttavaa että kuluttajan käytöstä voi myös ennakoida ja näin parantaa yrityksen mahdollisuuksia tehdä myyntiä.
Kirjassa oli useampi kohta jotka allekirjoitan ja vaativat mielestäni erityishuomiota. Heti alussa, haloilmiötä käsittelevä teksti osui ytimeen(s.13). Asiakkailla on valitettavasti suuri tarve tehdä nopeita päätelmiä mm. tuotteista ja myyjistä. Pinnallisten elementtien seuraaminen vahvistavat ostajan epäilykset: pölyinen tuote tai epäsiisti myyjä katkaisevat palvelutapahtuman syventymisen. Negatiivinen kokonaiskuva on jo syntynyt. Asiakas on herkkänä seuraavalle epäkohdalle. Tässä tapauksessa on vaikeaa lähteä korjaamaan tilanteen suuntaa. Halo-ilmiö toimii myös toiseen suuntaan. Kun alussa asiakkaan kohtaa hurmaava myyjä viimeistellyssä miljöössä, on estradi pedattu jo valmiiksi. Tuote on nyt moninkertaisesti helpompi myydä. Halo on osoitus siitä että kuluttaja haluaa ostohetkellä kaiken olevan hunajaisen helppoa ja vakuuttavaa. Näin hän voi varmistua oikeasta ostopäätöksestä ja olettaa jäävänsä voitolle kaupanteossa.
Kappaleessa 7 (s.39) pohdittiin vaihtoehtojen antamista asiakkaalle. Kun asiakas koki itse että on päässyt vaikuttamaan vaihtoehtoihinsa ja niitä ei ole liikaa, on mahdollinen ostospäätös lähempänä. Itse olen myyjän työssä huomannut että vaihtoehtojen rajaaminen kahteen on todellakin tehokas tapa selkeyttää myyntitapahtumaa ja erottaa ns. jyvät akanoista. Tällöin asiakkaan keskittyminen ei valu valikoimaan, vaan lopulliseen ostopäätökseen.
Kappale 19 (s.89) oli valaiseva. Olen aina uskonut että joukosta erottuminen kannattaa, soraäänistä huolimatta. Jos markkinoilla haluaa nousta esiin massasta on herätettävä pelkoa ja vihaa kilpaijoissa. Kädenlämpöinen ei riitä, sillä sitä on jo tarjolla. Erottuvalla tuotteella on kannattajia ja vihamiehiä, se herättää tunteita ja huomiota, saa aikaan reaktiota. Tuotesuunnittelun saralla uskon näihin ajatuksiin täysin. Täytyy uida vastavirtaan jotta luodaan jotain uutta. Mielestäni on todellista taitoa uudenlaisella tuotteistamisella vaikuttaa asiakkaaseen ja herättää hänessä polttava mielenkiinto ja into uutta tuotetta tai palvelua kohtaan.
Tuotteistajan taskuraamattu sai minut ärtymään yksinkertaistavilla ja mustavalkoisilla päätelmillään. En usko että nyt, vuonna 2023 me asiakkaat käyttäydymme kuin lampaat ja seuraamme vain lauman merkkiä. Tänä päivänä yksilöllisyys korostuu ja moni haluaa valinnoillaan ja ajatuksillaan erottua joukosta.Ohessa muutama esimerkki kirjasta.
Kappale 11(s.57) omaa kovan väitteen: Hyppäät vaikka junan alle jos joku käskee. On totta että ihmiset ovat lapsesta saakka tottuneet auktoriteettien ohjaukseen ja usein nauttivat siitä. Useissa tilanteissa, joissa etenkin toimitaan ryhmässä, on helpottavaa kun toimitaan valmiin mallin mukaan ja fiksumman ohjauksessa. On myös valitettavaa että suomalaiset ovat äärimmäisen tunnollisia noudattamaan auktoriteetteja (kuten poliisi, lääkäri, opettaja yms.). Auktoriteetit yksinkertaistavat henkilön toimintaa ja nopeuttavat yhteisen hyvän saavuttamista. Asiakasta tulee ohjata myyntitilanteessa, mutta mielestäni antaessani hänelle tunteen että hän tekee päätökset, olen oikeilla jäljillä. Kokemukseni mukaan vahvin myyntikortti on olla läsnä ja avoimesti kuunnella asiakasta, jolloin tilanne ohjautuu luonnollisella painolla, ei myyjän tavotteiden mukaan. Uskon että monessa tilanteessa asiakas haluaa vapautua auktoriteeteista ja kokea itse valitsevansa parhaan vaihtoehdon.
Kappale 14(s.69) nostaa gurut jalustalle. Oman alansa ehdoton asiantuntija, joka tuntee arvonsa. Mielestäni vain harvan tulee pyrkiä tällaiseen erityisasemaan ja julistautua muiden ammattilaisten yläpuolelle. On luonnollista että guruja syntyy jokaisella alalla, mutta tarvitaanko heitä? Rautaiset ammattilaiset ja mentoritkin voisivat riittää. Mielestäni ihmislähtöisyys asiakaspalvelussa tai laadukas tuote on kovempi myyntivaltti kuin julisteessa kiiltävä gurun naama. Toisaalta, joillekkin se voi toimiakkin.
Kirjan loppupuolella poraudutaan inhimilliseen puoleen, 48. otsikko on: Paljasta paskatkin puolesi(s.215). Kirjailijat ovat hyvin oivaltaneet että lähemmäksi kuluttajaa pääsee myöntämällä haavoittuvaisuutensa, tuote ei olekkaan virheetön ja myönnän sen. Kun asioita sanotaan ääneen päästään asiakkaan kanssa samalle viivalle ja saadaan palanen luottamusta. Mielenkiinto herää- myyjä on mahdollisesti aito! Tämä metodi on ehdottoman totta. Epäkohtien myöntäminen tekee tilanteesta inhimillisemmän ja rentouttaa. Mutta!!!-tähän ei voi tuudittautua. Henkilö joka esittelee epäkohdan tulee kertoa tilanteesta täysin oikealla tavalla, tavallisemmin huumorin sävyttämänä jotta tilanne ei suistu raiteiltaan. Asiakasta tulee aistia oikein, sillä kaikki eivät ole avoimia tuotteiden epäkohdille. Paskojen puolien paljastamisessa tulee olla varovainen: paljasta vähän ja oikeassa kohtaa niin tällöin voit saada lisäarvoa myymällesi tuotteelle.
Emalointi (Eng. enameling) on ikivanha tekniikka, joka on ollut käytössä jo tuhansien vuosien ajan. Se on prosessi, jossa metallipinta peitetään erityisellä lasimaisella kerroksella, joka sulatetaan kiinni pinnalle korkeassa lämpötilassa. Emalointi jakautuu teknilliseen ja taiteelliseen emalointiin. Emalointia käytetään niin koruihin ja koriste-esineisiin, kuin myös pintojen suojaamiseen koristelun lisäkis. Korualalla tietysti sitä käytetään enemmän koristelutarkoituksiin.
Emaloinnin historiaa:
Emaloinnin tarkka alkuperä on epäselvää, mutta on periaatteessa ollut mahdollisesti olemasta lasin keksimisestä lähtien. On arkeologisia todisteita siitä, että lasia on valmistettu ainakin 3000 eaa länsi Aasiassa, mutta ei ole olemassa todisteita siitä, että metallia oltaisiin emaloitu Aasiassa tai Egyptissä vielä Aleksanteri Suuren aikaan 323 eaa. Egypiläiset olivat taitavia metallien emaloijia, joilta todennäköisesti foinikilaiset, kreikkalaiset ja etruskit oppivat. Emalointi tunnettiin varhain myös Intiassa, Kiinassa ja Japanissa
Ehkä sen alkuperää voidaankin löytää 1400 eaa mykeneläiskulttuurista, jolloin kultaisten ornamenttien syvennyksiin sulatettiin sinistä lasia. Tai sitten 1200 eaa löydettiin kuusi cloisonné tekniikalla emaloitua kultasormiusta Koukliasta Kyprokselta.
Emalointi on saapunut Suomeen jo varhain, mutta tarkkaa aikaa ei tiedetä. On mahdollista, että emalointitaito on tullut Suomeen esimerkiksi itäisten naapureiden tai Ruotsin kautta.
Emalointia on käytetty Suomessa erityisesti korujen ja muiden koriste-esineiden valmistuksessa. Tärkeäksi käyttötarkoitukseksi emaloinnille tuli myös erilaisten metalliesineiden suojaaminen hapettumiselta ja korroosiolta. Esimerkiksi sairaalalaitteissa ja lääkinnällisissä tarvikkeissa emalointi oli yleinen suojausmenetelmä.
Suomessa emalointia alettiin tuottaa teollisesti 1900-luvun alussa. Tämä oli osa laajempaa teollistumiskehitystä, joka tapahtui Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa samoihin aikoihin. Teollinen emalointi mahdollisti suurempien määrien tuottamisen ja nopeutti tuotantoprosessia. Teollinen emalointi oli erityisen yleistä Suomessa 1920- ja 1930-luvuilla, kun kotimainen teollisuus kasvoi ja maassa alettiin panostaa enemmän tuotannon automatisointiin.
Nykyään Suomessa emalointia käytetään edelleen monenlaisissa tuotteissa ja esineissä, vaikkakin teollinen emalointi on nykyään yleisempää kuin käsityönä tehty emalointi.
Eva Hidström (s.1930) onharvinainen suomalaisen emalitaiteen mestari, joka käyttää teoksissaan vahvoja hehkuvia värisävyjä. Suomessa hän on ollut ainoa henkilö, joka on täysin keskittynyt peittävään, esineen pinnan kattavaan emalin valmistukseen ja alan tiedon tuomiseen Suomeen. Eva Hidströmin isällä oli kultasepänverstas Salossa ja jo isoisä oli opiskellut alaa Pietarissa ja perustanut tämän yrityksen. Todella kiinnostava henkilö, josta olisi voinut tehdä ihan oman tutkielman.
Ainiin ja kai Faberge pitää mainita osana tätä historia kohtaa, koska ne työt ovat olleet aika merkittäviä myös emaloinnin osalta.
Tieteellistä puolta:
Emali on lasia. Se muodostuu alumiini-boori-silikaattilasista ja siihen lisätyistä väripigmenteistä, eli metallioksideista.
Lähes kaikki metallit sopivat emaloitaviksi, mutta nykyisin käytössä olevat ns. koruemalilaadut soveltuvat vain kuparille, hopealle, kullalle ja tompakille. Sen sijaan platinaa, nikkelipitoista valkokultaa, messinkiä, alumiinia, tavallista uuttahopeaa (alpakkaa) ja nikkeliä ei voi emaloida.
Kuparin emaloimaton pinta oksidoituu voimakkaasti polton aikana. Mitä hopeaan tulee, emali näyttää parhaimmalta hienohopealla, mutta se on muuten materiaalina liian pehmeää, joten emaloidut hopeakorut valmistetaan 925 hopeasta. Kuitenkin “solulangat”, jotka joskus luovat kuviin ääriviivoja emalipintojen välille, kannattaa tehdä hienohopeasta. Läpinäkyvät emalit näyttävät parhaimmilta vihertävällä kultaseoksella, jonka pitoisuus on vähintään 750 promillea. Korkeampi kultapitoisuus on vieläkin parempi. Myös 750-pitoinen palladium-valkokulta on hyvä tähän tarkoitukseen. Opaakkiemalit taas sopivat 585-kultaseokselle. Solulangat kannattaa valmistaa puhtaasta kullasta.
On kolmea erilaista emalia: opakki eli läpinäkymätön, transparentti eli läpikuultava sekä fondant eli kirkas, läpinäkyvä emali. Nykyään valmistetaan turvallisempia lyijy- ja kadmiumvapaita emalivärejä. Vanhoista emaleista voi löytyä haitallisia ja myrkyllisiä yhdisteitä.
On olemassa lasimaista (Vitreous enamel) emalia ja kylmäemalia koruille. Lasimainen emali on lasipulveria joka polttamalla sulatetaan metallin pinnalle. Kylmäemali taas ei vaadi polttoa, vaan se koostuu yleensä hartsista tai akryylipohjaisesta seoksesta, joka kovettuu ilman lämpöä kemiallisen reaktion avulla. Pinta on siis aivan erilainen, muovimainen. Lasi emalia voidaan käyttää kuivana tai märkänä tahnana. Märkänä levitetty emali pestään tislatulla vedellä, ja levitetään erilaisia työvälineitä apuna käyttäen (esim kiillotetuilla kuparitikuilla, hammastikuilla, sulkakynällä, nuppineulalla, vanhoilla vuokatuilla hammaslääkärin työkaluilla) levitetään kuparin päälle. Märkäemali kuivataan ennen polttoa.
Emalia myydään useimmiten värillisinä metallioksidijauheina, mutta myös edullisemmin murskattavina palasina. Se tietysti lisää itselle lisätyötä, koska palaset täytyy murskata hienoksi pulveriksi, ja sen puhtaus on varmistettava.
Emali poltetaan kiinni korun/metallin pintaan joko uunissa tai kaasuliekillä. Liekillä emalipinta ei hapetu yhtä paljon kuin uunipoltossa. Ja ilmeisesti esim. korjaustyöt kannattaa tehdä näin. Mikäli emalointia harrastaa vain harvoin, voi sitä sulattaa koruun myös perustoholla.
Emalia levitetään kappaleen päälle peittävä, mutta ohut kerros kerrallaan. Emalia voidaan kerrostaa luoden peittävämpää pintaa, tai muita efektejä peittävällä ja läpinäkyvällä emalilla leikkien.
On olemassa useita erilaisia emalointitekniikoita, joita käytetään eri tarkoituksiin ja materiaaleihin. Tässä on joitakin esimerkkejä:
Cloisonné-emalointi ( Soluemalointi/kammioemalointi): Cloisonné-emaloinnissa metallilanka muodostaa soluja tai osastoja, jotka täytetään emalilla. Ääriviivat ovat usein juotettu paikoilleen. Jokaisessa osastossa on oma värinsä. Lopuksi koko pinta poltetaan korkeassa lämpötilassa, jolloin emali sulaa ja kovettuu kovaksi pinnaksi. Emalit saatetaan jättää ns. kuopalle, jolloin metallilankaääriviivat jäävät koholle näkyviin. Cloisonné-emalointia käytetään usein koruissa ja taide-esineissä.
Champlevé-emalointi (Kuoppaemalointi): Tekniikka, jossa metallipintaan kaiverretaan kuvioita tai syvennyksiä, joiden sisään sitten kaadetaan emali. Kun emalit ovat kuivuneet, koko pinta poltetaan korkeassa lämpötilassa, jolloin emalit sulavat ja kovettuvat yhdeksi pinnaksi. Champlevé-emalointia käytetään usein pronssiesineissä ja taide-esineissä.
Basse-taille (Kohokuvaemalointi eli reliefiemalointi): Kuviot kaiveretaan matalan reliefin (taidelaji, jossa kuva kohoaa hieman taustaa ylemmäs) muotoon mm. siselöimällä, etsaamalla, leimaamalla, prässäämällä, kaivertamalla, vasaroimalla tai kuviovalssaamalla. Työ päällystetään kokonaan läpikuultavalla (transparent) emalilla. Kohopaikat hohtaa vaaleampina ja syvennykset tummempina. Käytetään mm. kunnia- ja rintamerkeissä.
Grisaille-emalointi: 1500-luvulla yleistynyt tekniikka, jossa tummalle pohjalle laitetaan valkoista emalia. Tällä tekniikalla syntyy sävykäs kuva sulattamalla yhteen tausta- ja pohjaemalia vähä vähältä. Grisaille-emaloinnissa käytetään vain yhtä värityyppiä, yleensä valkoista tai mustaa emalia, joka on ohennettu eri asteisiin. Tämä tekniikka käyttää koko pinnan peittämistä emalilla, joka sitten kuivataan ja poltetaan. Tämän jälkeen maalataan ohuita linjoja ja yksityiskohtia toisella emalilla. Grisaille-emalointia käytetään usein lasimaalauksissa ja mosaiikeissa.
Plique-à-jour-emalointi (Läpikuultava ikkunaemali): Tekniikka, jossa koruun tai esineeseen sahataan tai luodaan aukkoja, jotka täytetään emalilla. Tämä luo eräänlaisen lasimaalauksen ilmeen, joka päästää valon läpi. Tätä käytetään usein koruissa ja taide-esineissä. Alustana käytetään kiillelevyä tai erikoismetalliseosta, joka ei tartu kiinni sulavaan emaliin.
Scraffito emalointi (Raapetekniikka): Tarkoitus on nimensä mukaisesti luda kuviota raapimalla emalin pitnaa. Ensin emaloidaan ja poltetaan pohjakerros, jonka päälle levitetään toinen emalikerros, johon raavitaan kuvio ennen sen kerroksen polttoa. Näin pohjimmainen emalikerros tulee näkyviin kohtiin joista emalia poistettiin.
Paint-on-emalointi/Emalimaalaus: on yksinkertainen emalointitekniikka, jossa emali maalataan suoraan metallipintaan. Tätä tekniikka käytetään yleensä erittäin pieniin esineisiin, kuten koruihin. Voidaan luoda myös maalausmaisia efektejä eri värein ja varjostuksin yms.
Olen itse kokeillut vain sellaista emalointia, jossa kuparilevyn päälle soroteltiin emalijauheita hienolla siivilällä. Siinä oli tärkeää olla sekoittamatta eri värejä kuiviltaan, koska yli varissut jauhe kerättiin takaisin talteen. Värejä voi kuitenkin kerrostaa päällekkäin polttojen jälkeen. Eri värien ja peittävyyksien kanssa leikkiminen loi todella hauskoja ja näyttäviä efektejä, vaikka tekniika oli hyvin yksinkertainen. Myös scraffito tekniikalla sai luotua enemmän yksityiskohtia, tosin ei yhtä paljoa, kuin jos olisimme työskennelleet märillä emalitahnoilla. Emalia siroteltiin levylle ohut mutta peittävä kerros kerrallaan, jotta vältyttäisiin halkeamilta tai emalin irtoamiselta pinnasta. Välillä emalien värien lopputulosta oli mahdoton arvioida olemassa olevista testipaloita huolimatta, koska joskus ne vain reagoivat lämmössä ja yhdessä keskenään eri tavoin. Kun emalijauhe oli siroteltu kappaleelle, se nostettiin varovasti palettiveitsen avulla pienelle ritilälle, joka nostettiin emalointiuuniin. Sitä poltettiin tietyn aikaa, välillä pinnan sulamista seuraten. Myös polttoaika vaikutti sävyihin.
Hyvä tietää emaloinnista:
Emalointi tulisi yleensä suorittaa vasta viimeisenä vaiheena, koska emali ei oikein kestä uudelleen kuumentamista tai muuta kovempaa käsittelyä. Emalityö pitää siis suunnitella huolellisesti. Osien pitää kestää uunipoltto, ja siksi on käytettävä erityistä emalijuotetta, mikäli korussa on juotoskohtia.
Ennen emalin levittämistä pinnalle, on tärkeää putsata pinta huolellisesti, esim hiomalla. Vesijohtovesikin annattaa kunnolla kuivata ja pyyhkiä pois mahdollisten kalkkijäämien takia. Muuten emali ei tartu pintaan, vähänniinkuin juotos ei tarraa likaiseen tai rasvaiseen pintaan.
Märkäemaleita polttaessa emalin on pitänyt kuivua ennen polttoa kunnolla. Ymmärtääkseni kosteuden kiehuessa pois, muodostaa se vähintäänkin ilmakuplia ja epätasaisuuksia polttaessa.
Polttokertoja voi olla monia. Voidaan esimerkiksi tehdä näin: Poltetaan ensimmäisella kerralla pohjakerros, jonka jälkeen muutamalla lisäkerralla lisätään muita värejä tai kerroksia. Sen jälkeen saatetaan tehdä korjauspoltto, jossa yritetään korjata mahdollisesti syntyneitä kaasukuplia tai sulkeumia. Sitten voidaan tehdä viimeinen kiiltopoltto. Silloin uunin läpltilaa nostetaan, jotta emali sulaa nopeammin ja pinta tasoittuu, kiillottuu ja kirkastuu. Tämä polttokerta on lyhyempi kuin aikaisemmat.
Metalli kutistuu nopeammin kuin emali, jonka takia kappale on polton jälkeen jäähdytettävä hyvin hitaasti ja tasaisesti. Jos emali jäähtyy äkillisesti, emali saattaa haljeta ja lähteä kappaleesta irti.
Emalipintaa voidaan myös jonkin verran hioa tasaiseksi ja kiiltäväksi. Kultasepän käsikirjan mukaan siihen voidaan käyttää karborundumvillaa, ja puusta (visakoivusta) tehtyä pyöreää kiekkoa kiillotuslaikkana, jota käytetään veden ja hohkakivijauheen kanssa.
Kunnon ilmastointi ja puhtaus ja pölyttömyys tilassa jossa emaloidaan on tärkeää. Työtilan tulisi olla täysin erillinen muusta kultasepän pajasta. Pienetkin pölyhiukkaset aiheuttaa reikiä emalipintaan, joita saattaa jopa olla vaikea paikata. Polttaessa syntyviä höyryjä ei ole hyvä hengittää. Polttokaasut pitää johtaa pois työtilasta. Ja likaisuus voi haitata emaloinnin onnistumisessa. Emalijauhetta ja seoksia ei saa päästää tavalliseen viemäriverkostoon, joten on sen hävittämiseen on keksittävä toinen tapa.
Lähteet: Tieteen termipankki 11.3.2023: Taidehistoria:emali. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Taidehistoria:emali.) , https://www.britannica.com/art/enamelwork/History , http://www.timohapponen.net/emalointi/, Kultasepänalan Wiki , https://www.ganoksin.com/article/earliest-cloisonne-enamels/ , https://www.designmuseum.fi/fi/events/kokoelmanosto-eva-hidstrom/ , ja Kultasepän käsikirja
Skill stacking on pähkinäkuoressa ajattelumalli/tekniikka, jonka avulla henkilö voi erottua taidoillaan muiden joukosta, joilla on samaa osaamista. Omista vähän tavanomaisimmista taidoista voi oikein yhdistettynä koota jotain spesiaalia, mitä valtaosa ei enää välttämättä osaakkaan tehdä.
Mitä uniikimpi (ja samalla hyödyllinen) taitojen koktaili on, sitä paremmat mahdollisuudet on löytää tai luoda itselle mielekkäitä töitä ja edetä urallaan, koska se auttaa henkilöä erottumaan massasta ja parantaa kilpailukykyä. Niin sanotusti se siis lisää työmarkkina-arvoa.
Jotkut taidoit eivät yksinään ole kauhean erityisiä tai hyödyllisiä, mutta rinnastamalla ne muihin taitoihin. Näistä taidoista ei tarvitse olla käynyt mitään virallista tutkintoa, tai olla jokaisessa maailman paras, vaan osaaminen riittää. Sillä on enemmän merkitystä, kuinka ajatuksella taitoja yhdistelee, ja mihin niitä käyttää.
Esimerkki skill stackingista kultasepällä: henkilö, joka on alun perin opiskellut kultasepän ammattia, voi kehittää ja laajentaa taitojansa lisäämällä taitoja kuten 3D-suunnittelua, markkinointia ja verkkokaupan hallintaa. Taitoihin voi myös lisätä jonkin muun materiaalin työstämisen erikoistaidon, esim aikaisemmin henkilö on tutustunut puun kanssa työskentelyyn; nyt hän voi hyödytää puuta elementtinä koruissaan. Tämä antaa hänelle mahdollisuuden työskennellä perinteisessä kultasepän ammatissa, mutta myös erottua ehkä joukosta.
Kaikki voivat hyötyä omien taitojen pohdinnasta ja yhdistelystä.
Luku 50 Härmäläisen insinöörin supliikkikurssi (s.223): “kolahti” sen käytännöllisyydellä tai konkreettisuudella. Se meni asiaan, jota pysyisi jopa heti hyödyntämään. Tosin se toi mieleeni aivan kamalan yliopiston professorin kommunikaatio kurssilta. Kolahti kumminkin.
Luku 19 Markkinahäirikkö on vuorineuvosta arvokkaampi arvonimi (s.89): Tämä käsitteli jännää ristiriitaa, joka on hyvin inhimillinen ja aina melko ajankohtainen. KAikki haluavat menestyä, mutta myös kuulua joukkoon. Joukosta erottutuminen herättää pelkoa. Varmaan tämä on jokin evolution jäänne. Luku puhui laumapaineesta, ja kuinka se ajaa meitä erottumasta. Mutta olemalla juuri omanlaisesi ja tekemällä erilailla kuin toiset, ja erottumalla voit oikeasti menestyä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki ihailisivat sinua, tai olisivat samaa mieltä. Tai hyväksyisivät. Luvussakin sanottiin se hyvin: “Tiedät onnistuneesi, kun joku suuttuu tai alkaa vähätellä tuloksiasi”. Kaikkia ei voi miellyttää ai pitää tyytyväisinä samaan aikaan. Vaikka kuinka yrittäisi. Tosin “markkinahäirillö” jutusta en ollut niin varma… Mutta “hyvä tarina, tuote ja markkinointi herättävät tunteita”. Muuten ne eivät nousisi pinnalle loputtomasta yltäkylläisestä merestä, joka on nykypäivän kulutuskulttuuri. Pääsanomana oli, että älä missään nimissä yritä myydä kaikille, vaan rajaa se tarkempaan ryhmään.
Myös luku 47 liittyi mielestäni aiheeseen ja kolahti. Luvun lopussa oleba teksti kiteyttikinnasian täydellisesti, “Jos Pisan torni ei olisi vino, kukaan meistä ei olisi ikinä kuullutkaan siitä. Vain epätädellinen ja vinksahtanut on kiinnostavaa.”
Tai luku 48; “Täydellinen on tylsää, eikä sellaiseen usko lapsikaan. Asiakkaita kiinnostaa eniten puutteellinen, epänormaali ja outo.” Siinä luvussa puhuttiin, kuinka se on itseasiassa väärin kun myyjä usein kuvittelee, että hänen ei pitäisi paljastaa tuotteistaan mitään huonoja puolia. Own the flaws. Totuus tulee kuitenkin esille, joten ei kannata yrittää piilotella niitä. Todennäköisesrti kaikki arvistavat rehellisyyttä ja luotettavuutta, kuin tyhjiä lupauksia.
3. Luku 45 Niukkuuden myyjä kieltäytyy kymmenesti (s.201) “Kymmenen tärkeintä ei-virkettä”. Koko luku oli sanasta “ei” ja kuinka sitä kannattaisi käyttää/sen harjoittelua. Se luonnollisesti kolahti krooniseen miellyttäjä-persoonaan. Luvussa oli hyviä, selkeitä ja konkreettisia esimerkkejä, joita olisi kiva kanavoida omaan ilmaisuun.
Ei kolahtanut:
Luvussa 32 Asiakasta on turha yrittää muuttaa (s.147) oli oikeastaan loppujenlopuksi kyse asiakkaan huiputtamisesta… sen saamisesta ansaan, josta se ei voi perääntyä. Taktiikka tuntuu itsestäni iljettävältä manipuloinnilta, joka ei ole oikein. Jos niin täytyy tehdä, tuotteen tai palvelun on oltava paska, koska tarpeeksi hyvä se ei ainakaan ole jos asiakas pitää johdatella ostamaan käyttämällä häpeää taivuttelukeinona. Kätevä pieni psykologinen taktiikka. Sitten kirjassa suoraan käskettiin “Käytä tätä menetelmää törkeästi hyväksesi.” Mielestäni jos pitää luikerrella, et itsekään usko omaan tuotteeseesi. Tai itseesi.
