Omaan Protagonistin (ENFJ) persoonallisuustyypin, jonka ansiosta omaan sekoituksen karismaa, empaattisuutta ja idealismia. ENFJ-lyhenteeseen kuuluu: Ekstrovertti (E), intuitiivinen (N), emotionaalinen (F) ja suunnittelija (J)
Kyllähän minä tästä testistä oman itseni tunnistan. Persoonallisuuteni on oiva johtajan tehtäviin, sillä siihen sisältyy kyky ohjata ihmisiä toimimaan yhdessä yhteisen hyvän eduksi. Vaikkakin persoonallisuustyyppi on tunnettu oivaltavuudestaan, saattavat sen omaavat joskus tulkita tilanteet väärin, ja vahingossa antaa huonoja neuvoja. Vakaumus on tälle persoonatyypille vahvistava hänen synnynnäisiä johtamistaitojaan.
“Protagonistit ovat aitoja, huolehtivia ihmisiä, jotka toimivat puheiden ja tekojensa mukaan. Mikään ei tee heitä onnellisemmiksi kuin muiden ihmisten motivoiminen tekemään oikein.”
Protagonisti puhuu yleensä selvästi arvoistaan, kuten aitoudestaan ja epäitsekkyydestään. Kun hänen mielestään jokin asia tuntuu epäoikeudenmukaiselta tai väärältä, nostaa hän sen esille. Hän vaikuttaa kuitenkin harvoin röyhkeältä tai päällekäyvältä, sillä tämän herkkyys ja oivallus ohjaavat häntä puhumaan tavalla, joka saa muutkin ymmärtämään.
“Kun koko maailma on hiljaa, yhdestäkin äänestä tulee voimakas.”
Testin mukaan sovellun hyvin tämänhetkiselle suunnitellulle polulleni, joka on kierrellä myyjäisistä toisiin autolla, sieltä tuotteitani myyden. Sen tiedän jo nyt tämän kirjoitushetkellä, että tulen huolehtimaan ainakin tuhanteen eri kertaan kaikkien tavaroiden ja tarvikkeiden läsnäolosta jopa liiaksi, sitä en odota kovin suurella innolla. Mutta muutoin, maltan tuskin odottaa. Tuhansia eri paikkoja, jopa kymmeniä eri paikkakuntia, ja sitä polttoaineeseen kulutettua rahasummaa… ai ettien että. Auton täytyisi olla diesel käyttöinen, mutta sekin on sitten sen ajan murhe.
Löytyihän tästä persoonallisuustyypistä myös heikkouksiakin. Tässä muutamia niistä:
tällä luonnetyypillä on taipumus ottaa asiat liian henkilökohtaisesti
vaikeuksia kuunnella/seurata omia tarpeita
hankaluuksia tehdä vaikeita päätöksiä
ongelmia käsitellä odottamattomia tilanteita
liiallinen luottamus
Ja kun asiat menevät toksisiksi, astuvat tällaiset piirteet esiin:
heistä voi myös tulla tapauskohtaisesti tyranneja johtamistaitojensa takia
“tarkoitus pyhittää keinot” ajatuskuva
manipuloiva
nalkuttava
Kuuluisia Protagonisteja:
Barack Obama (Yhdysvaltain entinen presidentti)
Oprah Winfrey (The Oprah Winfrey Show:n juontaja)
John Cusack (Yhdysvaltalainen näyttelijä)
Ben Affleck (Yhdysvaltalainen näyttelijä)
Sean Connery (Jo edesmennyt skotlantilainen näyttelijä, ja ainut ja oikea, James Bond)
Luokkamme opettajan johdolla iski viisaat päänsä yhteen kehittelemään logoja ja käyntikortteja. Nimi-idea lähti opettajalta. Hyväksyin sen ja siitä lähti suunnittelu. Itse vaadin punaisen tekstin, koska punainen on minun värini. Valmistan hopeakoruja ja käytän käyntikortteja korujeni taustoina, joten tumma pohjaväri olisi toimivampi. Mitä enemmän tuijotan korttia, sitä varmemmaksi tulen siitä, että tämä ei tule olemaan lopullinen versio ja kun katson uudestaan, mietin: Miksi ei? Ehkä juuri siksi, että käyntikortti on fiksu ja asiallinen, mutta minä en. Samaistan itseni rockhenkiseksi kissanaiseksi, ehkäpä nimen, logon ja käyntikortin pitäisi henkiä jotakin persoonallisempaa, kyseessä on kuitenkin yritys, jossa minä itse toimin yksin, omana itsenäni.
Teimme tämän tunnilla, ja sen verran oli hohdokas homma, että joka ikinen nousi kyynelehtien seisomaan ja taputti. Olen enemmän kuin ylpeä tästä tekeleestä!
Jonkin aikaa saimme asian kanssa tahia, että saimme ohjelmat ja koneet toimimaan, mutta selvisimme. Kiteytetysti: Hyvä me!
Testi oli erittäin todenmukainen. Olen 53% ekstrovertti, eli hyvinkin tasan introvertin ja ekstrovertin välimaastossa. Viihdyn hyvin yksin, mutta välillä kaipaan seuraa. Toisinaan taas, vietettyäni aikaa ihmisten kanssa, vetäydyn taas mielelläni omiin oloihini.
Selkeästi olen intuitiivinen ja emotionaalinen tiedustelija. Haluan oppia uusia asioita ja kehittyä myös ihmisenä. Ikäväkseni olen saanut kokea, että kun olen joissain asioissa onnistunut kehittymään, kompastun seuraavaan. Monessa mielessä olen tyytyväinen omiin omituisiin ominaisuuksiini, mutta hienosäätöä pitää tehdä, särmiä hioa. Valmiiksi täällä ei tulla koskaan. Pitää myös miettiä sitä, mihin suuntaan haluaa kehittyä, miten paljon ja mitä ominaisuuksia haluaa vahvistaa, sillä kaikella on kääntöpuolensa. Mukautuvuus ja joustavuus saattaa kostautua muiden ihmisten kuvitelmaan, että taivut mihin tahansa, rajojen asettaminen onkin ollut minulle aina vaikeaa. Ideoita tulee välillä tulvimalla, joten useita projekteja on aina kesken. Arkeen ja rutiineihin on vaikea saada otetta, kun aina on jotain hauskempaa tekeillä. Pyrin olemaan oma itseni, en pidä teeskentelystä, enkä taida sitä oikein osatakkaan, olen valmis hyväksymään sen, että kaikki eivät minusta pidä, toimeen yritän silti tarvittaessa tulla kaikkien kanssa. Nuorena minulla ei ollut itsetuntoa, en ilmaissut tunteitani enkä puhunut asioista, vaan patosin kaiken sisälleni. Joustin, venyin ja vanuin tarpeen mukaan väkivaltaisessa suhteessa. Seuraukset olivat tuhoisat; menin psykoosiin. Olen yrittänyt opetella puhumista, mutta vielä ikävämpi palaute tulee usein rumasti töksähtäen.
En ole enää työelämässä, vaan eläkkeellä, joten urapolku ei ole enää minun kohaltani relevantein asia. Minulle testi kertoo mm. että menestyn työssä, jossa arvostetaan luovuutta, joustavuutta ja ihmisten välistä yhteyttä. Olin 19 vuotta tehdastyössä ja voin vain todeta, että se ei ollut minun paikkani, mutta niin vain revin sieltä leivän, asunnon ja paljon muuta.
Parisuhdeanalyysi on myös erittäin osuva. Kammoan ajatusta, että joku haluaa omistaa, tai sitoo liikaa, siksi olenkin tällä hetkellä tyytyväinen avoimessa suhteessa.
“Teatteri on yhtä illuusiota, mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Sitä kutsutaan myös teatterin taiaksi. Parhaiten se näkyy täällä lavastamossa”, sanoo yleisöä teatterissa kierrättävä kierroksen vetäjä. Ja hän on mielestäni oikeassa. Lavastamossa me nimittäin luomme konkreettisesti maailman ja paikat joissa näyttelijät lavalla ovat. Ilman lavasteita, näyttämökuva olisi hyvin erilainen. Enkä tarkoita tällä sitä etteivätkö tyhjän näyttämön näytelmät olisi hyviä taikka merkityksellisiä, mutta se tapa vain ei sovi kaikkiin esityksiin. Esimerkiksi esityksessä Kaikki äitini, kaikki tyttäreni tai Miiko Toiviaisen monologissa Kepeä elämäni, tyhjä näyttämö toimii. Niissä paikka jossa näyttelijä on ei ole niin keskeinen, tärkeintä on se ketä puu ja mitä hän puhuu. Kun taas esimerkiksi näytelmät Taru sormusten herrasta tai Näytelmä joka menee pieleen, eivät oikein toimisi tyhjällä näyttämöllä. Ne vaativat tuekseen lavasteita. Näytelmä joka menee pieleen ei konkreettisesti toimi ilman lavasteita ja Taru sormusten herrasta näytelmässä lavastus tukee näytelmän kulkua.
Edellä mainittujen näytelmien tavalla Täydellinen lauantai vaatii konkreettisen lavastuksen. Ja sitä varten olemme rakentaneet päänäyttämölle ison modernin asunnon. Yleisöstä käsin näemme kuinka asunnon lattia näyttää kalliilta tammi lankulta, olohuonetta koristaa suuri pylvääseen upotettu LP-levy hylly ja lavan vasemmassa reunassa on oviaukko remontin alaiseen huoneeseen. Mikään näistä ei kuitenkaan ole totta. Kallis tammi lankkulattia on oikeasti maalattua MDF-levyä. Mitään lankkujen välisiä rakoja ei ole olemassakaan, ne on piirretty paksulla mustalla tussilla. Suuri levyhylly sentään on lähes aito. Se on 18 mm vanerista rakennettu hyllykkö, joka ei oikeasti ole niin syvä että siihen voisi LP-levyjä laittaa. LP-levyt on valmistettu spray-maalatusta pahvista, ja niitä löytyy hyllystä 1500 kappaletta. Remontoitavaa huonetta ei tietenkään ole olemassakaan. Se on vain pari seinää ja pieni pala lattiaa jotta vilppi menee yleisölle täydestä.
Pienemmän mittakaavan esimerkki voisi olla pienellä näyttämöllä pyörinyt Solaris. Lavalle on rakennettu Solariksen avaruusaluksen sisäosa, jossa on käytetty perinteisempää optista illuusiota. Näyttämö on pinnoitettu uritetulla MDF-levyllä, joka saa sen näyttämään laatoitetulta. Mutta oikeasti näyttämön seiniin on upotettu erilaisia ovia, niiden raot kuitenkin hämärtyvät muiden mustien urien joukkoon. Kaikki illuusiot kuitenkin häviävät kun kävelemme yhdestä näistä ovista ulos. Oven takana meitä odottavat suuret metallikärryt joiden pintaan on kiinnitetty aiemmin mainitsemani MDF:ät.
En tarkoita tällä sitä että yleisö luulisi meidän tuoneen lavalle modernia asuntoa tai avaruusalusta. Yritän kertoa miten paljon yksityiskohdilla on väliä. Olen kuullut kysyttävän muun muassa että mistä olemme saaneet oikean ulko-oven, eikö se paina paljon? Entä nuo autot, ovatko ne oikeita? Entä tuo asuntovaunu? Tai nuo keittiökaapit? Lähestulkoon poikkeuksetta vastaus on että teimme ne aivan itse. Rakennamme myös itse huonekaluja, kuten Veden varaa -näytelmässä käytetyn kirjoituspöydän. Vain kolme sen kuudesta laatikosta aukeni ja sisällä oli metallirunko. Kivet ovat pinnoitettua styroksia, keittiökaapit kertopuu-runkoisia ja sadevesirännit viemäriputkea. Kierrätämme usein monille muista asiayhteyksistä tuttuja arkipäiväisiä esineitä ja teemme niistä jotain aivan muuta. Mutta valojen hämärtyessä, äänimaailman alkaessa ja näyttelijöiden ensimmäisten repliikkien jälkeen on yleisö imaistu sisään näytelmän maailmaan. Ulkomaailma ja todellisuus unohtuu. Mitä lähempänä todellisuutta lavastus on yksityiskohtineen, sitä helpompi tämä uppoutuminen yleisöltä on.
Ja jotta tämä kokemus saadaan yleisölle tarvitaan yhteistyötä. Olen nyt paljon kertonut kuinka hienoja ja yllättäviä asioita teemme lavastamossa, mutta todellisuudessa jos ne sellaisenaan veisi lavalle eivät ne olisi oikein mitään. Se että esityksestä oikeasti saadaan näyttävä tarvitaan useiden, jopa useiden kymmenien ihmisten yhteistyötä. Jos yksikin pala uupuisi, olisi meillä keskeneräinen teos. Jokainen on kokonaisuuden kannalta tärkeä.
Esimerkiksi Veden varaan näytelmässä, jos lavalla olisi vain näyttelijät olisi kohtaus varmasti aika mitäänsanomaton. Kun heidän parikseen näyttämölle tuo kansanveneen ja laiturin on paikka jo selkeämpi hahmottaa, mutta tunnelma edelleen uupuu. Ja siihen tarvitsemme esimerkiksi valotyöntekijöitä. He luovat sumun ja valot jotka saavat aikaiseksi sen että näyttää siltä että lavalla todella olisi vettä. Pelkästä kuvasta me emme sitä näe, mutta siitä välittyy jo ilman ääntäkin millainen tunnelma on kyseessä. Joten kuvitellaan millainen kuva on äänen kanssa jonka äänityöntekijät ovat tehneet. Entä puvustuksen ja kampaaja-maskeeraajien tekemä työ. Taikka näyttämöhenkilöiden jotka tuovat lavasteet oikealla iskulla näyttämölle. Kokonaisuus on jo upea ja lumoava.
Koen usein ettei teknistä työryhmää arvosteta riittävästi. Koska tosiaan ilman valotyöntekijöitä olisi lavalla vain työvalot käytössä, ilman äänityöntekijöitä ei meillä olisi minkäänlaista musiikkia, ilman näyttämötyöntekijöitä ei lavalla liikkuisi mikään, ja niin edelleen. Voisin listata jokaisen roolin, niin kampaaja-maskeeraajien, puvustajien kuin järjestäjien. Jokaisella on tärkeä rooli siinä että teatteriesitykset pyörivät ja ovat niin maagisia. Näemme heidän kädenjälkensä, mutta emme heitä itseään. He työskentelevät lavan takana piilossa ja siksi arvostusta ei varmaan kauheasti satele. Näyttelijät saavat herkemmin arvostusta koska heidät voi nähdä ja kuulla. Koen että kyse on samasta ilmiöstä kuin musiikkiyhtyeistä usein vain pääsolistin nimi muistetaan. En yritä sanoa etteivätkö näyttelijät myös ansaitsisi saamaansa kunnioitusta, tottakai he ansaitsevat. He siellä lavalla ovat ja lähes joka ilta pistävät itsensä alttiiksi. Mutta siellä on samaan aikaan myös paljon muita ihmisiä joita ilman esitys ei pyöriasi.
Ja siksi miksi pidän niin paljon Turun Kaupunginteatterista on se että jokaisen esityksen jälkeen kumarruksiin näyttelijöiden kanssa osallistuvat myös näyttämötyöntekijät. Kävin helmikuussa Helsingin Kaupunginteatterissa katsomassa Pienen Merenneidon ja esityksen jälkeen kumarsivat ainoastaan näyttelijät ja kapellimestari. Jäin todella kaipaamaan näyttämöhekilöitä kumarruksissa. Sillä he tekevät aivan yhtä ison työn kuin näyttelijät. Hekin ovat siellä illasta toiseen, mutta heidän tehtävänsä on pysyä piilossa. Yleisön ei usein kuulu nähdä heitä. He siirtelevät lavasteita huomaamattomasti ja ääneti jotta esitys voisi edetä.
Suomen Kuvalehti teki viime vuonna kahdeksannen kerran kyselyn, jossa tutkittiin mitä ammatteja suomalaiset arvostavat eniten. Yllättävä kyllä iso osa kulttuurialasta jäi aika alas, “Sympatia ei kuitenkaan ole muuttunut arvostukseksi, pikemminkin päinvastoin. Kapellimestari (177.), pianisti (249.), näyttelijä (269.) ja laulaja (293.) ovat listalla nyt alempana kuin viimeksi.” Kuitenkin lavastaja on joka kerta nostanut suosiotaan ja löytyy nyt sijalta 271, pari sijaa alempana kuin näyttelijä. Kuitenkin lavasterakentaja, valo-, ääni- ja näyttämötyöntekijä uupuvat, näyttämöoperaattoreista tai pyroteknikoista puhumattakaan.
Ihan mielenkiintoinen kirja, kertoo hyvin miten monilla asioilla, mitä ei välttämättä edes osaisi miettiä, on vaikutusta ja kuinka helposti meitä voidaan ohjailla. Ihan hyödyllistä tietoa työuralle.
Luku 9, Älä pelottele asiakastasi
Tämä oli hyvä luku, ensivaikutelman voi tehdä vain kerran ja sillä on uskomattoman suuri merkitys asiakassuhteen jatkumisen kannalta. ”Asiantuntijat osaavat harvoin arvioida itseään ulkopuolisen näkökulmasta” pitää paikkaansa. Omalla työurallani asiakaspalvelussa on aina painotettu ettei saisi ajatella asiakkaan lompakolla, josta olen hiukan erimieltä, kuten myös kalliiden kate-tuotteiden myymisestä ensisijaisesti, halvemman volyymituotteen sijasta. Pitää osata käyttää maalaisjärkeä ja pelisilmää, lukea tilannetta asiakasta ja hänen tarpeita asiakkaan huomaamatta/ilman että palvelutilanteesta tulee tenttaus. Ensivaikutelmaan ja asiakkaan luottamuksen saamiseen vaikuttaa moni asia, aina ympäristön siisteydestä sun omaan habitukseen. On kuitenkin myös tärkeää muistaa säilyttää oma persoona, kaikkia ei kuitenkaan voi aina miellyttää.
14, Alokkaasta guruksi
Tämä oli myös hyvä, kertoo miten voit omalla ulosannilla, itsevarmuudella ja ehkä jopa harjotelluilla fraaseilla, kuulostaa enemmän ammattilaiselta, kuin ehkä oletkaan. Älä panikoi. Kaikki aloittavat joskus, ja ensimmäiset viikot/kuukaudet ovat. E haastavimmat, kun vasta opetellaan talon tavoille. Eikä kaikkea voi osata eikä pidäkkään tietää heti. Asiakkaalle voi kertoa jos ei osaa auttaa tai tiedä jotain, mutta senkin voi tehdä niin ettei oma uskottavuus kärsi. Asiat oppii tekemällä ja jopa virheitä tekemällä, omalla halulla. Voit omalla tekemiselläsi olla puoskari tai hypätä suoraan gurun saappaisiin. Eri asia haluatko olla kumpaakaan.
37, Mukava myy mulkkua paremmin & 40, ota pari askelta etäisyyttä
Nämä luvut pitäisi jokaisen lukea. Asiakaspalvelussa on todella tärkeä pitää tuttavuus/kaverisuhteen erillään työ/asiakassuhteesta. Ei, et saa erikoisalennuksia tms vaikka omisit miten kaverini, tuttuni, naapurini, mitä vain. Töissä minä teen työni ja sinun tehtäväsi on osata käytöstavat asiakkaana ha ja totella samoja sääntöjä muiden asiakkaiden kanssa. Hyvin käyttäytyvät kaveri ja tutut saatetaan nimittäin palkita joskus, mutta pitää muistaa että se on pyyteetöntä ja kiva yllätys harvakseltaan. Joskus huomaa myös että itse asiantuntijoilta puuttuu kokonaan käytöstavat ja asiakkaan arvostus. Ei tarkoita sitä, että jos olet hyvä jossain voit automaattisesti olla ylimielinen mulkku. Asiakaspalvelijana kannattaa varoa myös kertomatta liikaa henkilökohtaisesta elämästä ja yleensä kannattaa olla vähän vähemmän kaveri/ystävä, pääsee helpommalla pidemmänpäälle. Käytöstavat pitää silti aina muistaa, ole aina asiallinen.
46, viihde hakkaa järkipuheet 10-0
Tästä olen hiukan eri mieltä. Ymmärrän toki että tarinat tuotteiden taustalla ovat hauskoja, mutta itse en jaksa kuunnella mitään turhaa lätinää, varsinkaan jos se on tarkoituksenmukaisesti keksitty. Arvostan rehellisyyttä, ei kaikella ole aina jännää ja hienoa syntytarinaa. Toki pitää osata käyttää tilaisuudet myös hyväkseen, jos tarina on kerrottava arvoinen.
Olivia Mathilda Wivi Lönniä pidetään ensimmäisenä suomalaisena naisarkkitehtinä, joka on toiminut alalla itsenäisenä tekijänä ja perustanut oman arkkitehtitoimiston. Lönnin suunnittelemista rakennuksista kymmenet ovat tunnettuja ja niiden joukossa on tänäkin päivänä tunnettuja ja toiminnassa olevia rakennuksia. Lönn toimi aktiivisesti alalla vuodesta 1898 vuoteen 1945 ja suunnitteli pääosin kouluja sekä muita julkisia tiloja. Hän voitti myös uransa aikana useita arkkitehtuurikilpailuita.
Nuoruus
Wivi syntyi vuonna 1872 Tampereella perheen toiseksi lapseksi vanhemmille Emanuel Wilhelm Lönnille ja Johanna Maria Mathilda Sirénille. Perheeseen syntyi vielä Wivin jälkeen kaksi muuta lasta ja perheestä tuli kuusihenkinen perhe, jonka isä oli töissä oluttehtaalla panimomestarina. Perhe asui tehtaan omistamassa kauniissa huvilassa, jota Wivi muisteli vanhuuden päivinään lämmöllä. Perhe kuitenkin kärsi, kun Wivin isä kuoli vuonna 1888 ja Mathilda-äiti jäi neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Äidillä ei ollut varaa kouluttaa lapsiaan ylioppilaaksi, mutta kaikki saivat keskikoulun päätökseen. Lönnillä oli koulussa mahtavaksi kutsuttu matematiikanopettaja, jonka ansiosta Wivi oppi ylioppilastason matematiikkaa ja kehittyi luokan parhaaksi matematiikassa. Lönn sai Tampereen suomalaisesta tyttökoulusta päästötodistuksen vuonna 1891. Hän olisi tosin saanut todistuksen jo aikaisemmin, jos hän ei olisi joutunut käymään kuusivuotista koulua kahdeksaa vuotta sairastumisien vuoksi. Vuonna 1891 Lönn aloitti toisena naisoppilaana opintonsa Tampereen teollisuuskoulun rakennusosastolla, josta valmistui kone- ja rakennusmestareita. Wivi lähti kouluun, oletetusti innostuneena äitinsä esimerkistä itsenäisesti toimeentulevana naisena. Mathilda-äiti kannusti kovasti tytärtään taiteelliselle alalle. Alalle, jossa Wivin mahdollisesti äidin puolelta periytyneet matemaattiset ja taiteelliset lahjat pääsisivät käyttöön.
Wivi suoritti kaksivuotisesta koulutuksesta vain ensimmäisen vuoden. Hän oli 14-henkisen luokkansa paras, jonka takia arkkitehti George Schreck ja pääopettaja suosittelivat Wiville siirtymistä Helsingin polyteknilliseen opistoon. Lönn hyväksyttiin syksyllä 1893 opiston arkkitehtuuriosaston ylimääräiseksi oppilaaksi. Varsinaiseksi oppilaaksi hän ei päässyt ilman ylioppilastutkintoa tai lyseon päästötodistusta. Lönniä kohdeltiin eri tavalla ja jopa suojelevaisemmin kuin muita oppilaita, jotka olivat tietenkin poikia. Lönnille esimerkiksi annettiin useasti yksityisiä luentoja, joista oli myöhemmin hänelle urallaan hyötyä.
Lönn opiskeli Helsingissä kolmen vuoden ajan ja valmistui arkkitehdiksi vuonna 1896. Ennen Lönniä arkkitehtuuriosastolla oli aloittanut neljä naista, joista kolme oli valmistunut ennen Lönniä. Lönn oli neljän ensimmäisen suomalaisen arkkitehdiksi valmistuneen naisen joukossa.
ura
Ammattiuransa Wivi Lönn aloitti työskentelemällä kahden entisen opettajansa toimistoissa aluksi Onni Tarjanteen toimistossa ja valmistumisensa jälkeen hän työskenteli arkkitehtuurin pääopettajan Gustaf Nyströmin toimistossa yli vuoden. Nyström tuki kaikin tavoin Lönnin etenemistä urallaan. Lönn sai apurahan tutustuakseen tiili- ja graniittiarkkitehtuuriin sekä koulurakentamiseen Manner-Euroopassa ja Brittein saarilla. Lönn vieraili Aberdeenin alueen kouluissa ja häneen teki suuren vaikutuksen englantilaisten koulujen hygienia ja kodikkuus. Tämän matkan jälkeen hän alkoi soveltaa Englannista omaksuttua suunnitteluperiaatetta, jossa koulurakennukset olivat avoimien tilojen ympärillä. Tämä oli uusi ratkaisu suomalaisessa koulusuunnittelussa. Lönnin ura keskittyi pääasiassa koulusuunnitteluun. Tiedetään, että hän laati yli 30 koulusuunnitelmaa eri puolille maata.
Wivi Lönnin uraa värittävä tekijä oli myös menestys arkkitehtuurikilpailuissa. Arkkitehtuurikilpailujärjestelmä oli Suomessa kehittynyt 1890-luvun alkuun mennessä siten, että Arkkitehtiliitolla oli vahva edustus kilpailutöiden arkkitehtonista tasoa arvioitaessa. Kuitenkin, kun kilpailuihin osallistui nimilappuja, myös ammatin marginaalilla työskentelevillä naisilla ja sen ulkopuolella toimivilla rakennusmestareilla oli mahdollisuus menestyä. Wivi Lönnin urakehityksen kannalta olennaisesti tärkeitä olivat hänen uransa alussa saamat kilpailuvoitot; kilpailun voittaminen täyttikin tavallaan arkkitehtuurin alan näkyvimmän julkisuuskriteerin. Lönn menestyi yksinään yhteensä kuudessa kutsukilpailussa, ja lisäksi hän voitti ensimmäisen palkinnon kaikista Armas Lindgrenin kanssa tehdyistä kilpailutöistä
Arkkitehtimaineensa Wivi Lönn hankki ennen kaikkea kilpailuvoitoillaan ja koulusuunnitelmillaan. Lönn vetäytyi alalta 1930-luvun alussa, kun rakennustyyli muuttui klassismista funktionalismiin ja Lönn koki, että uudet rakennustyylit sekä -materiaalit olivat menneet hänen ohitseen, jolloin hän koki viisaimmaksi lopettaa uransa ja seurata vierestä arkkitehtuurin kehittymistä ja muuttumista. Ennen kuolemaansa Lönn sai hän kokea elämäntyönsä tunnustamisen, kun hänelle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1959. Lönn kuoli 94-vuotiaana Helsingissä ja hänet tuotiin kotikaupunkiinsa Tampereelle haudattavaksi. Lönnin hauta löytyy Kalevankankaan hautausmaalta. Vaikka Lönn lopetti uransa ja on edesmennyt, on hänen nimensä ja hänen suunnittelemansa rakennukset elossa ja näkyvillä eri puolilla Suomea sekä muualla maailmassa.
Skill stacking tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että hankit monia taitoja ja opit hyödyntämään kaikkia niitä vain yhden taidon masteroinin sijaan, sillä hyödyt siitä että osaat montaa asiaa edes jonkin verran enemmän kuin siitä että osaat yhtä asiaa maailman parhaiten.
Meillä kaikilla on uniikkeja taitoja ja ei ole salaisuus että joku on aina toista parempi asiassa A tai B mutta oikeasti ainoa missä sinun pitää olla hyvä, on olla edes ihan ok monen taidon kanssa jotka auttavat toinen toistaan olemaan parempia taitoja.
Kaikki kasvavat ja taidot kehittyvät iän ja kokemuksien myötä joka on tärkeää että hankkii kokemuksia missä pääsee hyödyntämään jo valmiiksi osaamiasi taitoja sekä hankkimaan lisää ja auttamaan sinua kehittymään taitojen käytössä, saannissa ja soveltamisessa.
Minusta on hienoa jos osaa vain yhtä asiaa todella hyvin mutta itse ihannoin ihmisiä jotka osaavat tai edes koittavat vähän kaikkea ja haluaisin itse olla sellainen ihminen joka ei pelkää yrittää uusia asioita.
