Emalointi

Emalointi (Eng. enameling) on ikivanha tekniikka, joka on ollut käytössä jo tuhansien vuosien ajan. Se on prosessi, jossa metallipinta peitetään erityisellä lasimaisella kerroksella, joka sulatetaan kiinni pinnalle korkeassa lämpötilassa. Emalointi jakautuu teknilliseen ja taiteelliseen emalointiin. Emalointia käytetään niin koruihin ja koriste-esineisiin, kuin myös pintojen suojaamiseen koristelun lisäkis. Korualalla tietysti sitä käytetään enemmän koristelutarkoituksiin.

Emaloinnin historiaa:

Emaloinnin tarkka alkuperä on epäselvää, mutta on periaatteessa ollut mahdollisesti olemasta lasin keksimisestä lähtien. On arkeologisia todisteita siitä, että lasia on valmistettu ainakin 3000 eaa länsi Aasiassa, mutta ei ole olemassa todisteita siitä, että metallia oltaisiin emaloitu Aasiassa tai Egyptissä vielä Aleksanteri Suuren aikaan 323 eaa. Egypiläiset olivat taitavia metallien emaloijia, joilta todennäköisesti foinikilaiset, kreikkalaiset ja etruskit oppivat. Emalointi tunnettiin varhain myös Intiassa, Kiinassa ja Japanissa

Ehkä sen alkuperää voidaankin löytää 1400 eaa mykeneläiskulttuurista, jolloin kultaisten ornamenttien syvennyksiin sulatettiin sinistä lasia. Tai sitten 1200 eaa löydettiin kuusi cloisonné tekniikalla emaloitua kultasormiusta Koukliasta Kyprokselta.

Emalointi on saapunut Suomeen jo varhain, mutta tarkkaa aikaa ei tiedetä. On mahdollista, että emalointitaito on tullut Suomeen esimerkiksi itäisten naapureiden tai Ruotsin kautta.

Emalointia on käytetty Suomessa erityisesti korujen ja muiden koriste-esineiden valmistuksessa. Tärkeäksi käyttötarkoitukseksi emaloinnille tuli myös erilaisten metalliesineiden suojaaminen hapettumiselta ja korroosiolta. Esimerkiksi sairaalalaitteissa ja lääkinnällisissä tarvikkeissa emalointi oli yleinen suojausmenetelmä.

Suomessa emalointia alettiin tuottaa teollisesti 1900-luvun alussa. Tämä oli osa laajempaa teollistumiskehitystä, joka tapahtui Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa samoihin aikoihin. Teollinen emalointi mahdollisti suurempien määrien tuottamisen ja nopeutti tuotantoprosessia. Teollinen emalointi oli erityisen yleistä Suomessa 1920- ja 1930-luvuilla, kun kotimainen teollisuus kasvoi ja maassa alettiin panostaa enemmän tuotannon automatisointiin.

Nykyään Suomessa emalointia käytetään edelleen monenlaisissa tuotteissa ja esineissä, vaikkakin teollinen emalointi on nykyään yleisempää kuin käsityönä tehty emalointi.

Eva Hidström (s.1930) on harvinainen suomalaisen emalitaiteen mestari, joka käyttää teoksissaan vahvoja hehkuvia värisävyjä. Suomessa hän on ollut ainoa henkilö, joka on täysin keskittynyt peittävään, esineen pinnan kattavaan emalin valmistukseen ja alan tiedon tuomiseen Suomeen. Eva Hidströmin isällä oli kultasepänverstas Salossa ja jo isoisä oli opiskellut alaa Pietarissa ja perustanut tämän yrityksen. Todella kiinnostava henkilö, josta olisi voinut tehdä ihan oman tutkielman.

Ainiin ja kai Faberge pitää mainita osana tätä historia kohtaa, koska ne työt ovat olleet aika merkittäviä myös emaloinnin osalta.

Tieteellistä puolta:

 Emali on lasia. Se muodostuu alumiini-boori-silikaattilasista ja siihen lisätyistä väripigmenteistä, eli metallioksideista.

Lähes kaikki metallit sopivat emaloitaviksi, mutta nykyisin käytössä olevat ns. koruemalilaadut soveltuvat vain kuparille, hopealle, kullalle ja tompakille. Sen sijaan platinaa, nikkelipitoista valkokultaa, messinkiä, alumiinia, tavallista uuttahopeaa (alpakkaa) ja nikkeliä ei voi emaloida.

Kuparin emaloimaton pinta oksidoituu voimakkaasti polton aikana. Mitä hopeaan tulee, emali näyttää parhaimmalta hienohopealla, mutta se on muuten materiaalina liian pehmeää, joten emaloidut hopeakorut valmistetaan 925 hopeasta. Kuitenkin “solulangat”, jotka joskus luovat kuviin ääriviivoja emalipintojen välille, kannattaa tehdä hienohopeasta. Läpinäkyvät emalit näyttävät parhaimmilta vihertävällä kultaseoksella, jonka pitoisuus on vähintään 750 promillea. Korkeampi kultapitoisuus on vieläkin parempi. Myös 750-pitoinen palladium-valkokulta on hyvä tähän tarkoitukseen. Opaakkiemalit taas sopivat 585-kultaseokselle. Solulangat kannattaa valmistaa puhtaasta kullasta.

On kolmea erilaista emalia: opakki eli läpinäkymätön, transparentti eli läpikuultava sekä fondant eli kirkas, läpinäkyvä emali. Nykyään valmistetaan turvallisempia lyijy- ja kadmiumvapaita emalivärejä. Vanhoista emaleista voi löytyä haitallisia ja myrkyllisiä yhdisteitä.

 On olemassa lasimaista (Vitreous enamel) emalia ja kylmäemalia koruille. Lasimainen emali on lasipulveria joka polttamalla sulatetaan metallin pinnalle. Kylmäemali taas ei vaadi polttoa, vaan se koostuu yleensä hartsista tai akryylipohjaisesta seoksesta, joka kovettuu ilman lämpöä kemiallisen reaktion avulla. Pinta on siis aivan erilainen, muovimainen. Lasi emalia voidaan käyttää kuivana tai märkänä tahnana. Märkänä levitetty emali pestään tislatulla vedellä, ja levitetään erilaisia työvälineitä apuna käyttäen (esim kiillotetuilla kuparitikuilla, hammastikuilla, sulkakynällä, nuppineulalla, vanhoilla vuokatuilla hammaslääkärin työkaluilla) levitetään kuparin päälle. Märkäemali kuivataan ennen polttoa.

Emalia myydään useimmiten värillisinä metallioksidijauheina, mutta myös edullisemmin murskattavina palasina. Se tietysti lisää itselle lisätyötä, koska palaset täytyy murskata hienoksi pulveriksi, ja sen puhtaus on varmistettava.

Emali poltetaan kiinni korun/metallin pintaan joko uunissa tai kaasuliekillä. Liekillä emalipinta ei hapetu yhtä paljon kuin uunipoltossa. Ja ilmeisesti esim. korjaustyöt kannattaa tehdä näin. Mikäli emalointia harrastaa vain harvoin, voi sitä sulattaa koruun myös perustoholla.

Emalia levitetään kappaleen päälle peittävä, mutta ohut kerros kerrallaan. Emalia voidaan kerrostaa luoden peittävämpää pintaa, tai muita efektejä peittävällä ja läpinäkyvällä emalilla leikkien.

On olemassa useita erilaisia emalointitekniikoita, joita käytetään eri tarkoituksiin ja materiaaleihin. Tässä on joitakin esimerkkejä:

1. Cloisonné-emalointi ( Soluemalointi/kammioemalointi): Cloisonné-emaloinnissa metallilanka muodostaa soluja tai osastoja, jotka täytetään emalilla. Ääriviivat ovat usein juotettu paikoilleen. Jokaisessa osastossa on oma värinsä. Lopuksi koko pinta poltetaan korkeassa lämpötilassa, jolloin emali sulaa ja kovettuu kovaksi pinnaksi. Emalit saatetaan jättää ns. kuopalle, jolloin metallilankaääriviivat jäävät koholle näkyviin. Cloisonné-emalointia käytetään usein koruissa ja taide-esineissä.
2. Champlevé-emalointi (Kuoppaemalointi): Tekniikka, jossa metallipintaan kaiverretaan kuvioita tai syvennyksiä, joiden sisään sitten kaadetaan emali. Kun emalit ovat kuivuneet, koko pinta poltetaan korkeassa lämpötilassa, jolloin emalit sulavat ja kovettuvat yhdeksi pinnaksi. Champlevé-emalointia käytetään usein pronssiesineissä ja taide-esineissä.
3. Basse-taille (Kohokuvaemalointi eli reliefiemalointi): Kuviot kaiveretaan matalan reliefin (taidelaji, jossa kuva kohoaa hieman taustaa ylemmäs) muotoon mm. siselöimällä, etsaamalla, leimaamalla, prässäämällä, kaivertamalla, vasaroimalla tai kuviovalssaamalla. Työ päällystetään kokonaan läpikuultavalla (transparent) emalilla. Kohopaikat hohtaa vaaleampina ja syvennykset tummempina. Käytetään mm. kunnia- ja rintamerkeissä.
4. Grisaille-emalointi: 1500-luvulla yleistynyt tekniikka, jossa tummalle pohjalle laitetaan valkoista emalia. Tällä tekniikalla syntyy sävykäs kuva sulattamalla yhteen tausta- ja pohjaemalia vähä vähältä. Grisaille-emaloinnissa käytetään vain yhtä värityyppiä, yleensä valkoista tai mustaa emalia, joka on ohennettu eri asteisiin. Tämä tekniikka käyttää koko pinnan peittämistä emalilla, joka sitten kuivataan ja poltetaan. Tämän jälkeen maalataan ohuita linjoja ja yksityiskohtia toisella emalilla. Grisaille-emalointia käytetään usein lasimaalauksissa ja mosaiikeissa.
5. Plique-à-jour-emalointi (Läpikuultava ikkunaemali): Tekniikka, jossa koruun tai esineeseen sahataan tai luodaan aukkoja, jotka täytetään emalilla. Tämä luo eräänlaisen lasimaalauksen ilmeen, joka päästää valon läpi. Tätä käytetään usein koruissa ja taide-esineissä. Alustana käytetään kiillelevyä tai erikoismetalliseosta, joka ei tartu kiinni sulavaan emaliin.
6. Scraffito emalointi (Raapetekniikka): Tarkoitus on nimensä mukaisesti luda kuviota raapimalla emalin pitnaa. Ensin emaloidaan ja poltetaan pohjakerros, jonka päälle levitetään toinen emalikerros, johon raavitaan kuvio ennen sen kerroksen polttoa. Näin pohjimmainen emalikerros tulee näkyviin kohtiin joista emalia poistettiin.
7. Paint-on-emalointi/Emalimaalaus: on yksinkertainen emalointitekniikka, jossa emali maalataan suoraan metallipintaan. Tätä tekniikka käytetään yleensä erittäin pieniin esineisiin, kuten koruihin. Voidaan luoda myös maalausmaisia efektejä eri värein ja varjostuksin yms.

Olen itse kokeillut vain sellaista emalointia, jossa kuparilevyn päälle soroteltiin emalijauheita hienolla siivilällä. Siinä oli tärkeää olla sekoittamatta eri värejä kuiviltaan, koska yli varissut jauhe kerättiin takaisin talteen. Värejä voi kuitenkin kerrostaa päällekkäin polttojen jälkeen. Eri värien ja peittävyyksien kanssa leikkiminen loi todella hauskoja ja näyttäviä efektejä, vaikka tekniika oli hyvin yksinkertainen. Myös scraffito tekniikalla sai luotua enemmän yksityiskohtia, tosin ei yhtä paljoa, kuin jos olisimme työskennelleet märillä emalitahnoilla. Emalia siroteltiin levylle ohut mutta peittävä kerros kerrallaan, jotta vältyttäisiin halkeamilta tai emalin irtoamiselta pinnasta. Välillä emalien värien lopputulosta oli mahdoton arvioida olemassa olevista testipaloita huolimatta, koska joskus ne vain reagoivat lämmössä ja yhdessä keskenään eri tavoin. Kun emalijauhe oli siroteltu kappaleelle, se nostettiin varovasti palettiveitsen avulla pienelle ritilälle, joka nostettiin emalointiuuniin. Sitä poltettiin tietyn aikaa, välillä pinnan sulamista seuraten. Myös polttoaika vaikutti sävyihin.

Hyvä tietää emaloinnista:

Emalointi tulisi yleensä suorittaa vasta viimeisenä vaiheena, koska emali ei oikein kestä uudelleen kuumentamista tai muuta kovempaa käsittelyä. Emalityö pitää siis suunnitella huolellisesti. Osien pitää kestää uunipoltto, ja siksi on käytettävä erityistä emalijuotetta, mikäli korussa on juotoskohtia.

Ennen emalin levittämistä pinnalle, on tärkeää putsata pinta huolellisesti, esim hiomalla. Vesijohtovesikin annattaa kunnolla kuivata ja pyyhkiä pois mahdollisten kalkkijäämien takia. Muuten emali ei tartu pintaan, vähänniinkuin juotos ei tarraa likaiseen tai rasvaiseen pintaan.

Märkäemaleita polttaessa emalin on pitänyt kuivua ennen polttoa kunnolla. Ymmärtääkseni kosteuden kiehuessa pois, muodostaa se vähintäänkin ilmakuplia ja epätasaisuuksia polttaessa.

Polttokertoja voi olla monia. Voidaan esimerkiksi tehdä näin: Poltetaan ensimmäisella kerralla pohjakerros, jonka jälkeen muutamalla lisäkerralla lisätään muita värejä tai kerroksia. Sen jälkeen saatetaan tehdä korjauspoltto, jossa yritetään korjata mahdollisesti syntyneitä kaasukuplia tai sulkeumia. Sitten voidaan tehdä viimeinen kiiltopoltto. Silloin uunin läpltilaa nostetaan, jotta emali sulaa nopeammin ja pinta tasoittuu, kiillottuu ja kirkastuu. Tämä polttokerta on lyhyempi kuin aikaisemmat.

Metalli kutistuu nopeammin kuin emali, jonka takia kappale on polton jälkeen jäähdytettävä hyvin hitaasti ja tasaisesti. Jos emali jäähtyy äkillisesti, emali saattaa haljeta ja lähteä kappaleesta irti.

Emalipintaa voidaan myös jonkin verran hioa tasaiseksi ja kiiltäväksi. Kultasepän käsikirjan mukaan siihen voidaan käyttää karborundumvillaa, ja puusta (visakoivusta) tehtyä pyöreää kiekkoa kiillotuslaikkana, jota käytetään veden ja hohkakivijauheen kanssa.

Kunnon ilmastointi ja puhtaus ja pölyttömyys tilassa jossa emaloidaan on tärkeää. Työtilan tulisi olla täysin erillinen muusta kultasepän pajasta. Pienetkin pölyhiukkaset aiheuttaa reikiä emalipintaan, joita saattaa jopa olla vaikea paikata. Polttaessa syntyviä höyryjä ei ole hyvä hengittää. Polttokaasut pitää johtaa pois työtilasta. Ja likaisuus voi haitata emaloinnin onnistumisessa. Emalijauhetta ja seoksia ei saa päästää tavalliseen viemäriverkostoon, joten on sen hävittämiseen on keksittävä toinen tapa.

Lähteet: Tieteen termipankki 11.3.2023: Taidehistoria:emali. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Taidehistoria:emali.) , https://www.britannica.com/art/enamelwork/History , http://www.timohapponen.net/emalointi/, Kultasepänalan Wiki , https://www.ganoksin.com/article/earliest-cloisonne-enamels/ , https://www.designmuseum.fi/fi/events/kokoelmanosto-eva-hidstrom/ , ja Kultasepän käsikirja

Skill stacking on pähkinäkuoressa ajattelumalli/tekniikka, jonka avulla henkilö voi erottua taidoillaan muiden joukosta, joilla on samaa osaamista. Omista vähän tavanomaisimmista taidoista voi oikein yhdistettynä koota jotain spesiaalia, mitä valtaosa ei enää välttämättä osaakkaan tehdä.

Mitä uniikimpi (ja samalla hyödyllinen) taitojen koktaili on, sitä paremmat mahdollisuudet on löytää tai luoda itselle mielekkäitä töitä ja edetä urallaan, koska se auttaa henkilöä erottumaan massasta ja parantaa kilpailukykyä. Niin sanotusti se siis lisää työmarkkina-arvoa.

Jotkut taidoit eivät yksinään ole kauhean erityisiä tai hyödyllisiä, mutta rinnastamalla ne muihin taitoihin. Näistä taidoista ei tarvitse olla käynyt mitään virallista tutkintoa, tai olla jokaisessa maailman paras, vaan osaaminen riittää. Sillä on enemmän merkitystä, kuinka ajatuksella taitoja yhdistelee, ja mihin niitä käyttää.

Esimerkki skill stackingista kultasepällä: henkilö, joka on alun perin opiskellut kultasepän ammattia, voi kehittää ja laajentaa taitojansa lisäämällä taitoja kuten 3D-suunnittelua, markkinointia ja verkkokaupan hallintaa. Taitoihin voi myös lisätä jonkin muun materiaalin työstämisen erikoistaidon, esim aikaisemmin henkilö on tutustunut puun kanssa työskentelyyn; nyt hän voi hyödytää puuta elementtinä koruissaan. Tämä antaa hänelle mahdollisuuden työskennellä perinteisessä kultasepän ammatissa, mutta myös erottua ehkä joukosta.

Kaikki voivat hyötyä omien taitojen pohdinnasta ja yhdistelystä.

Kolahti:

1. Luku 50 Härmäläisen insinöörin supliikkikurssi (s.223): “kolahti” sen käytännöllisyydellä tai konkreettisuudella. Se meni asiaan, jota pysyisi jopa heti hyödyntämään. Tosin se toi mieleeni aivan kamalan yliopiston professorin kommunikaatio kurssilta. Kolahti kumminkin.
2. Luku 19 Markkinahäirikkö on vuorineuvosta arvokkaampi arvonimi (s.89): Tämä käsitteli jännää ristiriitaa, joka on hyvin inhimillinen ja aina melko ajankohtainen. KAikki haluavat menestyä, mutta myös kuulua joukkoon. Joukosta erottutuminen herättää pelkoa. Varmaan tämä on jokin evolution jäänne. Luku puhui laumapaineesta, ja kuinka se ajaa meitä erottumasta. Mutta olemalla juuri omanlaisesi ja tekemällä erilailla kuin toiset, ja erottumalla voit oikeasti menestyä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki ihailisivat sinua, tai olisivat samaa mieltä. Tai hyväksyisivät. Luvussakin sanottiin se hyvin: “Tiedät onnistuneesi, kun joku suuttuu tai alkaa vähätellä tuloksiasi”. Kaikkia ei voi miellyttää ai pitää tyytyväisinä samaan aikaan. Vaikka kuinka yrittäisi. Tosin “markkinahäirillö” jutusta en ollut niin varma… Mutta “hyvä tarina, tuote ja markkinointi herättävät tunteita”. Muuten ne eivät nousisi pinnalle loputtomasta yltäkylläisestä merestä, joka on nykypäivän kulutuskulttuuri. Pääsanomana oli, että älä missään nimissä yritä myydä kaikille, vaan rajaa se tarkempaan ryhmään.

Myös luku 47 liittyi mielestäni aiheeseen ja kolahti. Luvun lopussa oleba teksti kiteyttikinnasian täydellisesti, “Jos Pisan torni ei olisi vino, kukaan meistä ei olisi ikinä kuullutkaan siitä. Vain epätädellinen ja vinksahtanut on kiinnostavaa.”

Tai luku 48; “Täydellinen on tylsää, eikä sellaiseen usko lapsikaan. Asiakkaita kiinnostaa eniten puutteellinen, epänormaali ja outo.” Siinä luvussa puhuttiin, kuinka se on itseasiassa väärin kun myyjä usein kuvittelee, että hänen ei pitäisi paljastaa tuotteistaan mitään huonoja puolia. Own the flaws. Totuus tulee kuitenkin esille, joten ei kannata yrittää piilotella niitä. Todennäköisesrti kaikki arvistavat rehellisyyttä ja luotettavuutta, kuin tyhjiä lupauksia.

3. Luku 45 Niukkuuden myyjä kieltäytyy kymmenesti (s.201) “Kymmenen tärkeintä ei-virkettä”. Koko luku oli sanasta “ei” ja kuinka sitä kannattaisi käyttää/sen harjoittelua. Se luonnollisesti kolahti krooniseen miellyttäjä-persoonaan. Luvussa oli hyviä, selkeitä ja konkreettisia esimerkkejä, joita olisi kiva kanavoida omaan ilmaisuun.

Ei kolahtanut:

1. Luvussa 32 Asiakasta on turha yrittää muuttaa (s.147) oli oikeastaan loppujenlopuksi kyse asiakkaan huiputtamisesta… sen saamisesta ansaan, josta se ei voi perääntyä. Taktiikka tuntuu itsestäni iljettävältä manipuloinnilta, joka ei ole oikein. Jos niin täytyy tehdä, tuotteen tai palvelun on oltava paska, koska tarpeeksi hyvä se ei ainakaan ole jos asiakas pitää johdatella ostamaan käyttämällä häpeää taivuttelukeinona. Kätevä pieni psykologinen taktiikka. Sitten kirjassa suoraan käskettiin “Käytä tätä menetelmää törkeästi hyväksesi.” Mielestäni jos pitää luikerrella, et itsekään usko omaan tuotteeseesi. Tai itseesi.

Kai se kirja sittenkin herätti jotain tunteita.

Logon suunnittelu prosessi oli tuskaisa, ja sen aloittaminen ehkä vieläkin tuskaisempi, koska luovuus oli tukossa, enkä keksinyt mitään tähän tehtävään, millä olisi ollut itselleni merkitystä. Tehtävän teosta oli kuitenkin myös hyötyä, vaikka en mieleistä logoa siitä saanutkaan irti. Tuli muunmuassa opittua InDesigning, Adobe Illustratorin, ja Rhinon käyttöä – ja opittua myös vähän enemmän mistä en ainakaan tykkää.

Aluksi paineen alla heitin ilmoille nimi idean Kanto korusta kun jotain piti keksiä. Lähdimme kehittelemään siitä jotain tunnilla Harrin kanssa. Lähdettiin liikkeelle yksinkertaisesta ja geneerisestä, koska en osannut kuvailla mielikuvaani ollenkaan.

Kruunu -> alaspäin -> on myös puun kanto

Ihan kiva idea, mutta joku siinä tökkii ihan kamalasti. Ehkä kliseisyys, tai muoto. Myös nimi ja logossa sitä kirjaimellisesti havainnollistava kuva tuntuu… tyhmältä. Mutta nyt ollaan taas askel, ei lähempänä, mutta ainakin johonkin suuntaan. Suuntia on monia.

Tein joskus tällaisen (kuva alhaalla), koska töissä koko kesän puumerkkejä tehdessä huomasin, että nimikirjaimistani syntyi perhonen taikka keijukainen – jos siis oikein katsoi. Se oli väliaikaisesti ihan kivan näköinen.

Huomasin myös, että suurin osa koruntekijöistä ja luovista tekijöistä, joita pidän, toimivat omalla nimellään. Tuntuu, että ellei jollain yrityksen nimellä ole jotain todella vahvaa merkitystä, se luo etäisyyttä itse tekijään, ainakin minun mielessäni. Minulla on melkeimpä aina mudostunut yhteys ensin tekijään, jonka seurauksena olen gravitoitunut itse heidän tuotteisiinsa. Minullaon jostain syystä aina ollut merkitys ja se tarina suuremmassa roolissa kuin se itse tavara. Harvoin pelkkä kaunis koru kiinnostaa minua ja saa minut ostamaan sen.

Eli siis, lähdettiin vaihteeksi leikkimään lisää käsinkirjoitetulla “logolla” ja omalla nimellä. Se meni miten meni, koska yhtäkkiä en enää osannut muka kirjoittaa omaa nimeäni. Mutta tässä on millä leikiteltiin.

Lyhykäisyydessään skannailtiin, vektoroitiin ja rhinoiltiin ja tuli tehtyä mm. tällaisia asioita kokeilun vuoksi:

Sitten mietittiin pelkkää koivumäkeä, ja vetäistiin netistä koivunlehti PNG, ja luotiin siitä osa logoa:

Siinä on sitten samassa koivu ja mäki. Tai tulessa oleva Lonely Mountain tai joku vastaava fantasiavuorennyppylä jossa ehkä asustaa erakoitunut lohikäärme. Miten sen nyt tulkitsee… Se tietty jollain tavalla kutkuttaa omaa nörtti-sielua.

Tehtävän anto vaati esimerkin käytöstä, joten kovalla työllä ja tuskalla taiteiltiin tämmönen hirveen hieno käyntikortti joka varmasti räjäyttää kaikkien mielen:

Kivoja juttuja. Mikään ei oikein puhuttele minua tai tunnu omalta… Ehkä kun ei tällä kertaa oma sielu ja sydän ennättänyt mukaan. Mutta tällaisilla on hauska leikkiä.

Tein MBTI-testin. Tulokseksi sain INFP-T, eli sovittelija, toisin sanoin myös “Turbulent Mediator”. Olen huomannut, että aika moni on saanut täällä saman tuloksen.

Olen aina saanut tämän saman tuloksen, ja samaistun siihen suurilta osin. Vertaispalautteeni lähteet sanovat, että tulokset kuvaavat minua, tosin toista ihmetytti introverttiyden korkea prosentti. Toista se taas ei yllättänyt.

Ammatilliset vahvuudet ja heikkoudet

INFP-T:n persoonallisuuden ammatillisia vahvuuksia ovat mm.:

1. Heillä on tapana olla lojaaleja ja huomaavaisia.  
2. He kokevat toisten auttamisen ja palvelemisen tärkeäksi. Vahva empatiakyky. Hyvä asiakaspalvelija. 
3. Heidän luovuutensa ja erilainen näkökantansa auttaa heitä haastamaan vanhoja tapoja tehdä asioita. 
4. Ylläpitävät harmoniaa ja sujuvaa yhteistyötä työpaikalla. Kohtelevat ja näkevät kaikki samanvertaisina.  
5. He ovat huolellisia ja tarkkoja tehdessään töitään ja pyrkivät aina tarjoamaan parhaan mahdollisen lopputuloksen 

INFP-T:n persoonallisuuden ammatillisia heikkouksia ovat:

1. Epävarmuus omin taitoihin. Kritiikki voi vaikuttaa heihin syvästi ja saada heidät vetäytymään. Myös kovat paineet saattavat vaikuttaa heidän kykyynsä saada asioita tehtyä. 
2. He stressaantuvat helposti ympärillä olevista ärsykkeistä ja tekemisen paljoudesta, joka kuluttaa heitä. 
3. Resurssien tuhlaaminen: He saattavat antaa liikaa aikaa ja energiaa yksityiskohtiin, jotka eivät ole merkityksellisiä. Tosin jotkin tärkeät yksityiskohdat saattavat unohtua, mikä johtaa huolimattomuusvirheisiin. 
4. Tämän persoonallisuustyypin ihmiset procrastinoi helposti ja eivät malta pysyä samassa tehtävässä kauaa, vaan hyppii ideasta ja tehtävästä toiseen niiden ollessa kesken. 
5. Vaikeuksia rajojen asettamisessa tai kritiikin antamisessa, vaikka se olisi tarpeellista. 

Ajatuksia:

Aikalailla olen kokenut näitä kaikkia piirteitä ainakin jollain tasolla elämässäni. Näistä on hyvä olla tietoinen ja heikkouksia on hyvä työstää, jotta voisi työskennellä kestävämmin ja ylläpitää omaa hyvinvointia – varsinkin tämän oman alan yrittäjänä se olisi erittäin tärkeää.