Lavasteita ja rekvisiittaa on ollut hyvin pitkän aikaa jo ensimmäisten teatterien dokumentoinnin jälkeen. Etenkin Antiikin Kreikan teatteria pidetään Euroopassa teatterin perustana. Teatterit rakennettiin rinteisiin, jossa yleisö istui ylempänä kuin esitys. Parhaimmat paikat olivat kuitenkin lähempänä näyttämöä äänen selkeyden ja visuaalisesta ilmeestä johtuen. 
 Aikana ilman tekniikkaa piti varmistaa äänen kulkeutuminen ja rinteeseen rakentaminen varmisti sen, että ääni kulki jopa kauimmalle paikalle. Roomassa rakennettiin molemmin puolin olevia amfiteattereita, joista tunnetuin on Rooman Colosseum (1. Vuosisata jaa.). Täysin pyöreissä amfiteattereissa, kuuluisimmat näytökset tragedioiden ja komedioiden ohella olivat raa’at eläin- ja gladiaattoritaistelut. 
Eri teatteriesityksissä, eri hahmoilla olivat omat pukunsa, joilla pystyttiin esimerkiksi myös ilmaisemaan näytöksen hahmon sukupuolta. Antiikin aikana asusteiden lisäksi naamioilla oli tärkeä rooli. Naamioilla pystyttiin erottamaan näytelmän hahmojen tunteita, joista tunnetuin symboli on surullinen ja iloinen kasvokuva, tragedia ja komedia. Kasvokuvat ovat vielä nykypäivänäkin tunnistettavia ja käytettäviä symboleita teatterille.

Hypätessämme jälkeen ajanlaskun ajan aikaiseen hetkeen. 1800 –luvun alkupuolella Euroopassa monet teatterit tekivät esityksiänsä ja lavastuskeinot jatkoivat kehittymistään. Lavasteita kulki näyttämön lattiassa sijaitsevissa kiskoissa, jotka näkyivät yleisölle kohtisuoraisina. Myöhemmin luvulla otettiin käyttöön huonekaluja, joilla pystyttiin matkimaan erilaisten pintojen kuvioita tai yksinkertaisesti istumaan alas.
 1800 –luvulla keksittiin erilaisia valaisukeinoja, joilla voitaisiin lisätä tunnelmaa ja todellisuuden tuntumaa helpommin näytöksiin. Valaistus eteni hiilikaarilampuista kaasulamppuihin ja vähitellen sähkövaloon. David Belasco San Fransiscossa (1879) otti käyttöön sähkövalon, joka sai suosiota sen paloturvallisuuden vuoksi. Kaasut tuottivat epämieluisia hajuja ja saattoivat altistaa tulipaloille paljon herkemmin.
 1884 ja sen jälkeen rakennettiin hissinäyttämöitä, jossa aina ylemmän tason lavastekokonaisuutta rakennettiin sillä välin, kun alhaalla oleva kohtaus oli näytillä. Kohtauksen jälkeen lava siirtyi alaspäin ja tilalle tuli yläpuolelta uuden kohtauksen lavastus. Sillä välin, kun tämä kohtaus oli käynnissä, sen alapuolella asetettiin valmiiksi seuraavan kohtauksen lavasteita.

Hypätessämme nykyhetkeen ja ohittaen 1990 -luvun loppupuolen Berliinin muurin murtumisen ja sen ajan varovaiset teatteriesitelmät, jotka pyrkivät irtautumaan poliittisuudesta, monet eri verkostoitumisen keinot avautuvat. Sosiaaliset mediat, kuten MySpace, Facebook, YouTube ja Twitter saivat alkunsa 2000 -luvun alkupuolella. Vaikka sosiaalisen median ohella tuli erilaisia keinoja muokata omaa minäkuvaa netissä ja näyttäytyä erilaisena ihmisenä kuin mitä oikeasti oli, sosiaalinen media avasi markkinointikeinoja teattereille. Ihmiset julkaisivat kuvia poseeratessaan teatterin edessä tai näytöksen lipusta hehkuttaen uutta näytöstä, jota he pääsisivät katsomaan. Markkinointi siirtyi nopeasti sosiaaliseen mediaan. 
Nykyään sarja- ja elokuva tuotannossa vieläkin hyödynnetään esimerkiksi valoja, jotta saadaan aikaiseksi erilaisia sääilmiöitä. Tällaiseen tekniikkaan voidaan törmätä vieläkin teattereissa, jossa tärkeämpää on live hetkessä näkyvä ja ajoitettu kuva ja äänimaailma.
 

 Elokuvien lavastukset olivat alkuun katsojaa huijaavia kuvia tai pienoismalleja. Teatterin ohella lavasteet kehittyivät tekemään tiivistä yhteistyötä valojen, perspektiivien ja jälkituotannon kanssa. Vaikuttavinta mielestäni on StarWars sarjoihin kuvatut otokset. Suuressa galaksien välisessä kiistassa oli tärkeää napata kaiken asioiden suuruus, suhteessa siihen kuinka paljon tilaa avaruudessa on.
Muistan törmänneeni selatessani mediaa siihen, että katsojaa oli huijattu erilaisilla matte akryyli maalauksilla. Tutustuin asiaan paremmin ja lähdin etsimään hieman lisää elokuvien toteuttamisesta. Valtaosa aluksista oli pienoismalleja, joita pyöriteltiin robottisella varrella sinisellä kankaalla. Siirryttiin tyypillisestä stop motion tyylisestä animaatio tyylistä paljon siistimpään chroma key kuvaukseen. Tekijät olivat huomanneet, että stop motion kuvissa liike oli usein terävää ja katkeilevaa, mutta todellisuudessa kun objektit liikkuivat niiden liikkeessä oli sumuisuutta. Uusi tapa luoda lentäviä aluksia sai kuvan tuntumaan paljon luonnollisemmalta.

 Toinen kekseliäs keino luoda ilmassa leijailevasta aluksesta illuusio oli asettaa peili aluksen alle, jotta se heijastaisi aavikkoa maasta ja piilottaisi renkaat.

Nykyään kaikenlainen lavastaminen vaikuttaa helpolta. Suomalaisen Sisu elokuvaan oli tehty poltetun alueen raunioita, minne elokuvan päähahmo pakeni natseja. Lavaste oli todella vaikuttava ruudulla, mutta oli upeampaa nähdä lavaste kokonaisuudesta kuva, joka oli ilman kuvausryhmää. Useampiakin esimerkkejä olen nähnyt esimerkiksi Jurassic parkin alkuperäiset dinosaurukset, jotka olivat robotteja. 3D -mallintamisesta tulee jatkuvasti kehittyneempää ja ehkä jopa helpompaa toteuttaa, kuin todellisen tuntuiset ja näköiset lavasteet.

Lavasteiden valmistamiseen menee kauemmin, mutta usein lavasteita sekoitetaan chroma keyaamisen kanssa siten, että pohjalla on vihreä tai sininen tausta ja ne kohdat, joissa näyttelijä on ovat ”oikeita” lavasteita.

Joskus jopa taustanäyttelijät ovat olleet jälkieditoituja tilaan. Jälkieditoidut ihmiset ovat heidän turvallisuutensa kannalta vasta jälkeenpäin tilanteeseen lisättyjä. Kohtaukset sisältävät usein jonkin suuren räjähdyksen, yhteen ajon tai esimerkiksi suuren lentokoneen liikkumisen, jonka turvallisuutta ei osata vakuuttaa.

Joskus suuret lavasteet eivät ole yhtä tärkeitä juonen kannalta, kuin pienemmät rekvisiitat. Mieleeni tulevia rekvisiittoja ovat StarWarsin valomiekat, Taru sormusten herrasta trilogian sormus, Matrixin sininen ja punainen pilleri ja Painajainen Elm Streetillä Freddy Kruegerin hanska.

 Itse tykästyin ystävieni kanssa katsomamme elokuvaan The beyondin maalaukseen. Maalaus oli velho artistin kuvittama, ja hän suojeli yhtä seitsemästä helvetin portista, ennen kuin hänet surmataan heti elokuvan alussa. Maalaukseen viitataan vielä elokuvan lopussa, joka oli täydellinen lopetus elokuvalle, vaikka sitä oli ajoittain vaikeaa ottaa tosissaan. 

Klassisten lavasteiden ohella uskon, että elokuvamaailma tulee hyödyntämään jatkossakin aina vain enemmän chroma keyaamista ja 3d mallintamista, tosin kuin teatterissa. Voi hyvinkin olla, että monia vanhoja lavastuskeinoja tuodaan takaisin riippuen näytelmästä, mutta tuskin palaamme enään kaasuvaloihin. Teatterissa on vielä hyvinkin vaikeaa luoda kolmiulotteisia kuvia pelkälle tyhjälle pohjalle, mutta esimerkiksi La Traviatassa oli hyödynnetty kangasta, joka laskeutui näyttämön eteen. Kankaaseen heijastettiin valoa, ja se sai sen pinnalle sumuisen ja melankolisen sateen tunnelman. 
Odotan mielenkiinnolla mihin suuntaan teatteri ja media maailman lavasteet ovat ottamassa suuntaa, mutta ajoittain on myös hyvä miettii lavasteiden kestävää kehitystä.

Lähteet
– Amfiteatteri
– 6.4 Teatteritekniikka ja lavastustaide
– The Making of Star Wars — Pioneering Special Effects, VFX, and Sound Design
– Casino Royale (2006) Miniatures and visual effects reel..