Teatteri on saanut alkunsa antiikin Kreikassa (n. 500 eaa.), jolloin esitykset pidettiin ulkoilmassa ja näyttämöt rakennettiin katsomoita alemmaksi, ikään kuin suureen kuoppaan. Tästä kehittyivät vähitellen myös lavasteet.

Suomeen teatterikulttuuri kehittyi maailman kauneimmassa kaupungissa, jota me kaikki syvästi rakastamme ja ihannoimme eli tietenkin Turus vuonna 1640. Ensimmäinen tunnettu teatteriesitys oli opiskelijoiden esittämä saksalainen komedia “Studentes”.

Teatterin kehitys jatkui myöhemmin, ja ensimmäinen suomenkielinen ammattiteatteri perustettiin Helsinkiin vanhoina hyvinä aikoina, kun eivät roadmanit varastaneet kenkiäsi jalastasi samalla solvauksia huudelleessaan eli, vuonna 1872. Teatterikulttuuri levisi koko maahan 1900-luvun alussa.

Alkujaan lavastukset olivat hyvin alkeellisia ja yksinkertaisia, eikä esityksiin välttämättä tehty lainkaan omia lavasteita. Ne eivät myöskään liittyneet esityksiin suuresti koska usein teatterissa olivat vain yhdet pysyvät lavasteet. Teatterin pääpaino oli näyttelijöissä sekä tarinassa.

Ajan kuluessa roomalaiset kehittivät lavastusta pidemmälle käyttämällä pysyviä kivisiä näyttämörakennelmia ja koristeellisia taustoja. Myös maalattuja taustoja käytettiin jonkin verran.

Renessanssin aikana (1400–1600-luvuilla) lavastusta alettiin kehittää huomattavasti. Perspektiivipiirustus mullisti lavasteiden tekemisen, ja maalatut taustat loivat illuusion syvyydestä ja realismista. Italiassa syntyi niin sanottu kehysnäyttämö, jossa yleisö katsoi esitystä yhdestä suunnasta, kuten nykyteatterissa. Lavasteista tuli pikkuhiljaa näyttävimpiä ja yksityiskohtaisempia.

Teollistumisen myötä lavasteet muuttuivat yhä realistisemmiksi. Näyttämömekaniikka kehittyi: käytettiin liikuteltavia kulisseja, nostolaitteita ja valaistusta tunnelman luomiseen. 1800-luvulla realismi ja naturalismi korostuivat, ja lavasteiden tuli näyttää mahdollisimman todellisilta, jopa arkisilta, näyttämö lavoille usein asennettiin kiskoja joilla lavasteita sai liikuteltua

1900-luvulla lavastuksessa alettiin kyseenalaistaa realismia. Modernismi toi mukanaan pelkistettyjä, symbolisia ja abstrakteja lavasteita. Lavastuksen tehtävä ei ollut enää vain jäljitellä todellisuutta, vaan tukea näytelmän teemaa ja tunnetta. Samalla elokuvan ja television synty avasi lavastukselle kokonaan uusia mahdollisuuksia.

Nykyään teatteri lavasteet voivat olla fyysisiä, digitaalisia tai näiden yhdistelmiä. Projektiot, LED-seinät ja virtuaalilavasteet ovat yhä yleisempiä erityisesti elokuvissa ja konserteissa. Lavastus nähdään osana kokonaisvaltaista visuaalista ilmettä, jossa yhdistyvät tila, valo, värit ja teknologia.

Lavastuksen elokuvien maailmassa

1890-luvun alussa alettiin tehdä ensimmäisiä elokuvia, joiden lavastukset olivat luonnollisesti hyvin yksinkertaisia. Ensimmäiset elokuvat kuvattiin usein studioissa, joissa käytettiin teatterista tuttuja maalattuja taustoja ja kiinteitä kulisseja.

Koska elokuvat saivat äänensä vasta 1920-luvulla, lavasteilla oli kuitenkin suuri merkitys, ja niiden avulla pyrittiin tekemään elokuvien tapahtumapaikoista mahdollisimman selkeitä ja helposti ymmärrettäviä. Lavastus oli usein ylikorostettua ja näyttämömäistä.

1930-1950-luvuilla Äänielokuvat kehitettiin ja ne yleistyivät. Lavasteiden merkitys kasvoi samalla ja alettiinkin suurissa Hollywood studioissa rakentamaan toinen toistaan suurempia ja näyttävämpiä lavasteita suuriin halleihin. Elokuvia varten rakennettiin kaupunkeja, palatseja ja historiallisia ympäristöjä. Lavastus oli usein erittäin yksityiskohtaista ja näyttävää, ja sen avulla luotiin tunnelmaa katsojille. Studiolavasteet mahdollistivat täydellisen kontrollin valaistuksesta ja ympäristöstä.

1950-1970-luvuilla toisen maailmansodan jälkeen alettiin suosia realistisempaa ilmaisua. Kuvauksia siirrettiin yhä enemmän oikeille kuvauspaikoille, ja lavasteiden tehtäväksi tuli täydentää todellisia ympäristöjä sen sijaan, että ne olisivat kokonaan korvanneet ne. Lavastuksesta tuli huomaamattomampaa, ja sen tuli tukea tarinaa ilman, että se vei huomiota liikaa itse elokuvasta.

1980–2000-luvuilla Teknologian kehittyessä lavastaminen koki suuren muutoksen. Fyysisten lavasteiden rinnalle tulivat pienoismallit sekä sini- ja vihertaustat (blue screen ja green screen) ja myöhemmin digitaaliset lavasteet. Fantasia- ja scifi-elokuvissa voitiin luoda kokonaisia maailmoja, joita ei ollut mahdollista rakentaa fyysisesti. Lavastajan työ muuttui entistä enemmän yhteistyöksi erikoistehostetiimien kanssa.

Henkilökohtainen lempiesimerkkini tästä kehityksestä on Avatar, joka julkaistiin vuonna 2009. Mielestäni se oli elokuva-alan lavastuksen edelläkävijä. Elokuvassa käytettiin hyvin vähän perinteisiä fyysisiä lavasteita, ja sen näyttävä maailma sekä avatar-hahmot luotiin pitkälti muokkaamalla näyttelijöiden ulkonäköä ja ympäristöjä tietokonegrafiikan avulla. ja blue screen oli isossa osassa elokuvan tekoa. mielestäni kyseinen elokuva on visuaalisesti näyttävin mitä olen itse katsonut.

Nykyelokuva
Nykyään lavasteet voivat olla fyysisiä, digitaalisia tai näiden yhdistelmiä. LED-seinät, virtuaalistudiot ja reaaliaikainen tietokonegrafiikka ovat muuttaneet tapaa, jolla elokuvia tehdään. Silti perinteiset lavasteet ovat yhä tärkeitä, sillä ne auttavat näyttelijöitä eläytymään rooleihinsa ja tekevät kuvista uskottavampia. Lavastus nähdään nykyelokuvassa osana kokonaisvaltaista visuaalista kerrontaa, jossa tila, värit, materiaalit ja yksityiskohdat tukevat tarinan teemaa ja tunnelmaa.

Yhteenvetona voidaan todeta, että elokuvien ja teatterien lavasteet ovat kehittyneet yksinkertaisista maalatuista taustoista monimutkaisiksi, teknologian tukemiksi maailmoiksi, jotka ovat olennainen osa tarinankerrontaa.