“Teatteri on yhtä illuusiota, mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Sitä kutsutaan myös teatterin taiaksi. Parhaiten se näkyy täällä lavastamossa”, sanoo yleisöä teatterissa kierrättävä kierroksen vetäjä. Ja hän on mielestäni oikeassa. Lavastamossa me nimittäin luomme konkreettisesti maailman ja paikat joissa näyttelijät lavalla ovat. Ilman lavasteita, näyttämökuva olisi hyvin erilainen. Enkä tarkoita tällä sitä etteivätkö tyhjän näyttämön näytelmät olisi hyviä taikka merkityksellisiä, mutta se tapa vain ei sovi kaikkiin esityksiin. Esimerkiksi esityksessä Kaikki äitini, kaikki tyttäreni tai Miiko Toiviaisen monologissa Kepeä elämäni, tyhjä näyttämö toimii. Niissä paikka jossa näyttelijä on ei ole niin keskeinen, tärkeintä on se ketä puu ja mitä hän puhuu. Kun taas esimerkiksi näytelmät Taru sormusten herrasta tai Näytelmä joka menee pieleen, eivät oikein toimisi tyhjällä näyttämöllä. Ne vaativat tuekseen lavasteita. Näytelmä joka menee pieleen ei konkreettisesti toimi ilman lavasteita ja Taru sormusten herrasta näytelmässä lavastus tukee näytelmän kulkua.
Edellä mainittujen näytelmien tavalla Täydellinen lauantai vaatii konkreettisen lavastuksen. Ja sitä varten olemme rakentaneet päänäyttämölle ison modernin asunnon. Yleisöstä käsin näemme kuinka asunnon lattia näyttää kalliilta tammi lankulta, olohuonetta koristaa suuri pylvääseen upotettu LP-levy hylly ja lavan vasemmassa reunassa on oviaukko remontin alaiseen huoneeseen. Mikään näistä ei kuitenkaan ole totta. Kallis tammi lankkulattia on oikeasti maalattua MDF-levyä. Mitään lankkujen välisiä rakoja ei ole olemassakaan, ne on piirretty paksulla mustalla tussilla. Suuri levyhylly sentään on lähes aito. Se on 18 mm vanerista rakennettu hyllykkö, joka ei oikeasti ole niin syvä että siihen voisi LP-levyjä laittaa. LP-levyt on valmistettu spray-maalatusta pahvista, ja niitä löytyy hyllystä 1500 kappaletta. Remontoitavaa huonetta ei tietenkään ole olemassakaan. Se on vain pari seinää ja pieni pala lattiaa jotta vilppi menee yleisölle täydestä.
Pienemmän mittakaavan esimerkki voisi olla pienellä näyttämöllä pyörinyt Solaris. Lavalle on rakennettu Solariksen avaruusaluksen sisäosa, jossa on käytetty perinteisempää optista illuusiota. Näyttämö on pinnoitettu uritetulla MDF-levyllä, joka saa sen näyttämään laatoitetulta. Mutta oikeasti näyttämön seiniin on upotettu erilaisia ovia, niiden raot kuitenkin hämärtyvät muiden mustien urien joukkoon. Kaikki illuusiot kuitenkin häviävät kun kävelemme yhdestä näistä ovista ulos. Oven takana meitä odottavat suuret metallikärryt joiden pintaan on kiinnitetty aiemmin mainitsemani MDF:ät.
En tarkoita tällä sitä että yleisö luulisi meidän tuoneen lavalle modernia asuntoa tai avaruusalusta. Yritän kertoa miten paljon yksityiskohdilla on väliä. Olen kuullut kysyttävän muun muassa että mistä olemme saaneet oikean ulko-oven, eikö se paina paljon? Entä nuo autot, ovatko ne oikeita? Entä tuo asuntovaunu? Tai nuo keittiökaapit? Lähestulkoon poikkeuksetta vastaus on että teimme ne aivan itse. Rakennamme myös itse huonekaluja, kuten Veden varaa -näytelmässä käytetyn kirjoituspöydän. Vain kolme sen kuudesta laatikosta aukeni ja sisällä oli metallirunko. Kivet ovat pinnoitettua styroksia, keittiökaapit kertopuu-runkoisia ja sadevesirännit viemäriputkea. Kierrätämme usein monille muista asiayhteyksistä tuttuja arkipäiväisiä esineitä ja teemme niistä jotain aivan muuta. Mutta valojen hämärtyessä, äänimaailman alkaessa ja näyttelijöiden ensimmäisten repliikkien jälkeen on yleisö imaistu sisään näytelmän maailmaan. Ulkomaailma ja todellisuus unohtuu. Mitä lähempänä todellisuutta lavastus on yksityiskohtineen, sitä helpompi tämä uppoutuminen yleisöltä on.
Ja jotta tämä kokemus saadaan yleisölle tarvitaan yhteistyötä. Olen nyt paljon kertonut kuinka hienoja ja yllättäviä asioita teemme lavastamossa, mutta todellisuudessa jos ne sellaisenaan veisi lavalle eivät ne olisi oikein mitään. Se että esityksestä oikeasti saadaan näyttävä tarvitaan useiden, jopa useiden kymmenien ihmisten yhteistyötä. Jos yksikin pala uupuisi, olisi meillä keskeneräinen teos. Jokainen on kokonaisuuden kannalta tärkeä.
Esimerkiksi Veden varaan näytelmässä, jos lavalla olisi vain näyttelijät olisi kohtaus varmasti aika mitäänsanomaton. Kun heidän parikseen näyttämölle tuo kansanveneen ja laiturin on paikka jo selkeämpi hahmottaa, mutta tunnelma edelleen uupuu. Ja siihen tarvitsemme esimerkiksi valotyöntekijöitä. He luovat sumun ja valot jotka saavat aikaiseksi sen että näyttää siltä että lavalla todella olisi vettä. Pelkästä kuvasta me emme sitä näe, mutta siitä välittyy jo ilman ääntäkin millainen tunnelma on kyseessä. Joten kuvitellaan millainen kuva on äänen kanssa jonka äänityöntekijät ovat tehneet. Entä puvustuksen ja kampaaja-maskeeraajien tekemä työ. Taikka näyttämöhenkilöiden jotka tuovat lavasteet oikealla iskulla näyttämölle. Kokonaisuus on jo upea ja lumoava.
Koen usein ettei teknistä työryhmää arvosteta riittävästi. Koska tosiaan ilman valotyöntekijöitä olisi lavalla vain työvalot käytössä, ilman äänityöntekijöitä ei meillä olisi minkäänlaista musiikkia, ilman näyttämötyöntekijöitä ei lavalla liikkuisi mikään, ja niin edelleen. Voisin listata jokaisen roolin, niin kampaaja-maskeeraajien, puvustajien kuin järjestäjien. Jokaisella on tärkeä rooli siinä että teatteriesitykset pyörivät ja ovat niin maagisia. Näemme heidän kädenjälkensä, mutta emme heitä itseään. He työskentelevät lavan takana piilossa ja siksi arvostusta ei varmaan kauheasti satele. Näyttelijät saavat herkemmin arvostusta koska heidät voi nähdä ja kuulla. Koen että kyse on samasta ilmiöstä kuin musiikkiyhtyeistä usein vain pääsolistin nimi muistetaan. En yritä sanoa etteivätkö näyttelijät myös ansaitsisi saamaansa kunnioitusta, tottakai he ansaitsevat. He siellä lavalla ovat ja lähes joka ilta pistävät itsensä alttiiksi. Mutta siellä on samaan aikaan myös paljon muita ihmisiä joita ilman esitys ei pyöriasi.
Ja siksi miksi pidän niin paljon Turun Kaupunginteatterista on se että jokaisen esityksen jälkeen kumarruksiin näyttelijöiden kanssa osallistuvat myös näyttämötyöntekijät. Kävin helmikuussa Helsingin Kaupunginteatterissa katsomassa Pienen Merenneidon ja esityksen jälkeen kumarsivat ainoastaan näyttelijät ja kapellimestari. Jäin todella kaipaamaan näyttämöhekilöitä kumarruksissa. Sillä he tekevät aivan yhtä ison työn kuin näyttelijät. Hekin ovat siellä illasta toiseen, mutta heidän tehtävänsä on pysyä piilossa. Yleisön ei usein kuulu nähdä heitä. He siirtelevät lavasteita huomaamattomasti ja ääneti jotta esitys voisi edetä.
Suomen Kuvalehti teki viime vuonna kahdeksannen kerran kyselyn, jossa tutkittiin mitä ammatteja suomalaiset arvostavat eniten. Yllättävä kyllä iso osa kulttuurialasta jäi aika alas, “Sympatia ei kuitenkaan ole muuttunut arvostukseksi, pikemminkin päinvastoin. Kapellimestari (177.), pianisti (249.), näyttelijä (269.) ja laulaja (293.) ovat listalla nyt alempana kuin viimeksi.” Kuitenkin lavastaja on joka kerta nostanut suosiotaan ja löytyy nyt sijalta 271, pari sijaa alempana kuin näyttelijä. Kuitenkin lavasterakentaja, valo-, ääni- ja näyttämötyöntekijä uupuvat, näyttämöoperaattoreista tai pyroteknikoista puhumattakaan.
Lähteet:
https://www.degruyter.com/document/doi/10.1515/ang-2018-0012/html 07.08.2023
https://en.wikipedia.org/wiki/Mischief_Theatre, 17.03.2024 https://en.wikipedia.org/wiki/Optical_illusion, 05.05.2024 https://suomenkuvalehti.fi/paajutut/sk-tutki-kahdeksannen-kerran-mita-ammatteja-suomalaiset-arvostavat-katso-onko-oma-alasi-nousussa-vai-laskussa/?shared=1280093-2751b242-4, 05.05.2024
5: Ammattialaa koskeva syventävä tutkielma