Luomuksia Luomuksessa.

Jos koskaan olet käynyt Helsingin luonnonhistorian museolla, niin mitä sieltä muistat? Onko se kahvittelevat kirahvit vai ala-aulan massiivinen norsu? No luultavasti ei kuitenkaan kumpikaan edellisistä vaan yleisin vastaus on kaksipäinen vasikka. “Onko vasikka vielä täällä”? on kysymys, joka esitetään lähes päivittäin lippuluukulla. Itse olen käynyt ensimmäisen kerran eläinmuseossa 1987 ja todellakin muistan kaksipäisen vasikan, mutta muistan myös muutakin. Muistan näyttelyhuoneissa olleet suuret vitriinit, joihin oli lavastettu maisemia eläimineen. Se mikä näistä vitriineistä teki erityisiä oli valonapit. Vitriinin edessä oli teline, jossa oli painikkeita. Jokaisen painikkeen vieressä luki jonkin eläimen nimi. Kun painoit nappia, jonka vieressä luki HIRVI, syttyi pieni punainen valo vitriinissä seisseen hirven sorkan viereen palamaan. KIEHTOVAA! Sillä käynnillä opin tunnistamaan useita eläimiä ja ihailin tapaa miten tämä kokonaisuus oli toteutettu.
Nyt 35 vuotta myöhemmin astun saman rakennuksen ovista sisään. Vanhat “interaktiiviset”vitriinit ovat poistuneet ja uudet upeat dioraamat ovat nekin olleet käytössä jo 12 vuotta, mutta silti olen tullut paikalle juurikin näiden dioraamojen vuoksi. Nyt minua kiinnostaakin se kuinka ne ovat valmistettu lavastajan näkökulmasta.

Mikä on Luomus? Luomus eli Luonnontieteellinen keskusmuseo on Helsingin yliopiston erillislaitos, jonka tehtävänä on säilyttää sekä ylläpitää luonnontieteellistä kansalliskokoelmaa. Luomuksen kokoelmat sijaitsevat kolmessa yleisökohteessa: Luonnontieteellinen museo (ent.eläinmuseo), Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha ja Kumpulan kasvitieteellinen puutarha. Museon kokoelmiin kuuluu kaikkiaan 3 000 000 kasvia ja 10 000 000 eläintä. Kierrokseni sijoittuu siis Luonnontieteelliseen museoon, mutta käytän siitä nyt tässä tutkielmassa lyhennettä Luomus vaikka kyseessä siis onkin suurempi kokonaisuus.

Mikä ihmeen dioraama? Dioraama on kolmiulotteinen maisemamalli, joka kuvaa esimerkiksi jonkinlaista tapahtumaa luonnossa. Luonnontieteelliset museot käyttävät dioraamoja havainnollistaessaan eläinten lajityypillistä käytöstä sekä elinolosuhteita. Ensimmäisen dioraaman rakensi Louis Daguerre vuonna 1822.

Mihin tarvitaan konservaattoria? Taksidermia on taiteenlaji, jossa kuollut eläin pyritään säilyttämään ulkomuodollisesti, tekemällä siitä esine. Museossa näitä eläinten täyttäjiä kutsutaan nimellä konservaattori. Konservaattori taas määritellään ammatiksi, jonka harjoittaja vastaa museoesineiden säilyttämisestä sekä hoitamisesta. Suomen ensimmäiset konservaattorit olivat Magnus von Wright sekä Jussi Mäntynen.

Oppaakseni tälle kierrokselle on lupautunut Samuli Haapalainen, joka on työskennellyt Luomuksella jo viitisen vuotta. Ensin kierrämme alimman kerroksen, jossa sijaitsevat luurangot. Kierroksen aikana Samuli kertoilee talon historiasta sekä Luomuksen kokelmista, mutta itse dioraamoihin pääsemme vasta seuraavassa kerroksessa, josta löytyvät esimerkiksi Amerikan ja Siperian luontoa kuvaavat dioraamat.

Museon kokoelmiin päätyvät eläimet tulevat lahjoituksina esimerkiksi eläintarhoilta tai kuten viime vuonna kuuluisaksi nousee Haminan mursun viimeinen sijoituspaikka tulee olemaan Luomuksella. Mutta kun eläin on kuollut, kuinka se lopulta päätyy dioraamaan katseltavaksi? Samuli ottaa kaapista esille erilaisia pieniä ja suuria esineitä sekä nipun vanhoja valokuvia, joista selvinnee mitä konservoinnissa oikein tapahtuu. Ensin hän esittelee minulle kuolinnaamion, joka on otettu Kodian karhusta sen kuoltua. Naamion avulla eläimen päästä saadaan tarkka kolmiulotteinen kopio, josta on paljon hyötyä lopullista työtä tehdessä.

Seuraavaksi eläimestä otetaan tarkat mitat mittataulukkoon, jonka perusteella eläimestä tehdään veistos, johon eläimen nahka sopii täydellisesti. Mittausten jälkeen eläimen nahka sekä luut otetaan talteen. Nahka parkitaan ja käytetään myöhemmin. Luut taas menevät museon kokoelmiin.

Konservaattori muotoilee ensin mallin käyttäen työhön apuna  eläimen kalloa sekä muotoilusavea.

Mallista tehdään muotti, jonka avulla voidaan eläimestä tehdä uretaanivalos.

Tämä valos saa pintaansa eläimestä talteen otetun nahan. Saumat pyritään tekemään mahdollisimman huomaamattomiin paikkoihin. Joitakin eläimen osia voidaan käyttää valmiissa teoksessa, esimerkiksi lintujen nokat sekä jalat ovat oikeita.

Hampaat sekä kieli ovat muovia.

Silmät valmistetaan lasista.

Todella taidokkaasti tehdyt eläimet voivat säilyä jopa satoja vuosia. Tällaisina esimerkkeinä Samuli näyttää Luomuksen kokoelmasta kotkan sekä sininärhen, jotka ovat Magnus von Wrightin täyttämiä 1890 luvulta

Nyt siis tiedän, kuinka eläimet valmistetaan dioraamaa varten, mutta entäpä se maisema, johon nimenomaan lavastajia tarvitaan?

Dioraamassa, jossa on Kodian karhuja, kiinnittyi huomioni heti virtaavaan veteen. Toteutus oli äärimmäisen yksinkertainen, mutta tehokas. Vedenpinta oli paksua pleksilevyä, jonka päälle oli valettu epoksia. Epoksilla oli onnistuttu tekemään sekä vedenpintaan väreilyä, että kosken kuohuntaa.

Seuraavaksi suuntaamme Afrikan savannille. Tämän dioraaman suunnittelu ja toteutus on alkanut keruuretkellä Namibiaan, josta mukaan on tarttunut maaperää, kasveja sekä eläinten jätöksiä. Retkeä varten on tietysti hankittu kaikki vienti- ja tuontiluvat, koska eihän sitä hiekkaa nyt muuten saa Suomeen tuoda. Toki osa kasveista saadaan suoraan Helsingin kasvitieteellisestä puutarhasta eli ihan kaikkea ei tarvitse Namibiasta saakka kuljettaa.

Dioraaman seinään on maiseman maalannut taiteilija Seppo Polameri. Hänen työnsä etenemistä tämän dioraaman parissa voi seurata Luomuksen nettisivuilla olevalta videolta. Muutoinkin videolla näkyy kuinka koko dioraama on saatu rakennettua, joten voin suositella sen katsomista myös lavastajan näkökulmasta.

Kun maalaus on valmis, on aika asetella lavasteet paikoilleen. Maisemasta pyritään tekemään mahdollisimman autenttinen, josta eläimille lajityypillinen käytös tulisi hyvin esille. Mikä eläin voisi piileksiä heinän seassa? Minkälaiset jäljet gnu jättää käytyään juomapaikalla?

Jatkamme Samulin kanssa kierrosta ja ilahdun löytäessäni eräästä vitriinistä kollegan

Tuleva lavastaja katsoo lavastetta, jossa lavastajalintu lavastaa. Huom! Kuva on lavastettu.

Luomuksen dioraamat eivät käsittele pelkästään olemassa olevia tai sukupuuttoon kuolleita eläimiä. Toisinaan myös eläimet, jotka esiintyvät vain vaikkapa luolamaalauksissa voidaan herättää henkiin dioraaman avulla. Hyvänä esimerkkinä voidaan käyttää vaikkapa luolaleijonaa esittävää dioraamaa. Leijonan pohjana on käytetty aasian leijonaa, jonka raajoja on pidennetty, kasvojen luustoa muokattu sekä harja on poistettu ja näin on saatu aikaan luolaleijona.

Lavasteisiin pyritään käyttämään mahdollisimman paljon aitoja kasveja sekä maaperää. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista ja silloin kysytäänkin lavasterakentajilta kekseliäisyyttä. Museossa on esimerkiksi esillä suomalaista puustoa, mutta koska nämä puut ovat kaikkien “koskettavilla” ei sellaisia puunrunkoja voi käyttää, joista irtoaa kaarnaa tai tuohta. Oikeiden mänty ja koivurunkojen sijaan onkin käytetty haapapuun runkoja, joiden pinta on maalattu muistuttamaan koivua taikka mäntyä.

Myös pienempiä ja ovelasti naamioituja dioraamoja löytyy Luomukselta. Yksi erikoisimmista on roskapönttö, jota vierailijat yrittävät välillä hyödyntää omien roskiensa jättöpaikaksi.

Käymme vielä lopuksi katsomassa dinosauruksia. Nämä luurangot ovat niin ikään lavasteita. Oikeita dinosauruksen luurankoja ei suomesta löydy ja nämäkin ovat siis taitavasti tehtyjä jäljennöksiä, mutta kuten sanottu ne ovat “vain” lavasteita.

Viimeiseksi vielä kohtaan vanhan tuttavan. Kaksipäinen vasikka seisoo edelleen paikoillaan ylimmän kerroksen tasanteella. Vuodet eivät ole sitä kohdelleet kauniisti. Yksi sen neljästä kirkkaasta lasisilmästä on muuttunut sirpaleiseksi, mutta silläkin on oma tarinansa kerrottavana. Uskoisin, että jokainen tämän päivän lapsi, joka kohtaa tämän harvinaisen luonnonoikun, luultavasti muistaa sen edelleen vielä vuosikymmeniä myöhemmin, ihan niin kuin minäkin.

Kierros on ollut äärimmäisen mielenkiintoinen ja erityisesti opettavainen. Kävimme asioita läpi huomattavasti laajemmassa mittakaavassa, kuin mitä tähän tutkielmaan olen kertonut. Useita mielenkiintoisia tarinoita jää kertomatta, mutta jos koskaan käyt Luomuksella, niin lähde opastetulle kierrokselle ja voit ehkäpä voit kuulla tarinan tiikerin kynsistä ja ensiapuun joutuneesta konservaattorista.