Minulla on ollut harhaanjohtava kuva osaamisesta ja menestyksestä. Ajattelin että ollakseni hyvä jossain, tulee minun harjoittaa kykyä vähintään 10 000 tuntia ja sen jälkeen omistua täysin kapea katseisesti sille. Näin mahdollisuuteni tulla mestariksi kyseisessä taidossa olisivat paremmat. Tällöin en mahdollisesti ruokkisi muita kykyjäni ja osaamisalueitani, jolloin ne voisivat heiketä tai kadota.
Jotta henkilö voi menestyä ja tukea kaikkia ominaisuuksiaan hänen on syytä huomioida kokonaisuutensa; osaamishistoria, vahvuudet ja mielenkiinnonkohteet, heikkouksia unohtamatta. Jason Link avaa nettiartikkelissaan metodia Skill stacking, jonka ideana on keskittyä elämän aikana kartutettuihin kykyihin ja taitoihin. Näiden mielenkiinnon kohteiden ja kykyjen keskinkertainenkin osaaminen on tärkeää ymmärtää. Yhdessä ne muodostavat toisiaan tukevan kokonaisuuden joka tekee henkilöstä ainutlaatuisen poikkeuksen jolla on oma supervoimansa, kykyjensä pino (stack).
Aloin artikkelin pohjalta miettimään omaa kykyjeni pinoa sekä historiaani. Lapsesta asti olen ollut luova ja idearikas. Tylsistyn helposti jos minua ei ruokita visuaalisesti, mielenkiintoisilla aiheilla tai hauskoilla jutuilla. Lapsesta lukioon asti olen opiskellut taiteita ja se on ollut aina merkittävä osa minua. Aikuisuuden kynnyksellä kyllästyin ja halusin panostaa uuteen taitoon, ravintola-alaan. Se sisälsi edellisen tavoin luovuutta ja ideointia. Uusi ala johdatti minut ravintolakokista restonomiksi. Opin ravintolatyöntekijän monipuoliset roolit, asiakaspalvelun, tietoa yrittäjyydestä ja periksiantamattomuudesta. Toimin mm. lounasravintoloissa, fine diningissa ja poimin rypäleitä Ranskassa. Vielä tällöin kaikki osaamiseni oli suunnattu yhteen asiaan, menestymiseen ravintola-alalla. Sain Rotisseurs-stipendin uurastuksestani. Minulla oli kuitenkin tyhjä olo ja aloin hamuamaan uutta suuntaa. Tuntui että minulla oli kykyjä jotka eivät päässet loistamaan ravintola-alueella. Vei vuosia ja monia,monia keskusteluja kun minulle kirkastui kiinnostava suunta urallani. Restonomina nappasin mukaani 17 vuoden työkokemuksen, asiakaspalvelun, sosiaalisuuden, ihmislähtöisyyden, idearikkauden ja luovuuden. Valjastin nämä kyvyt uuteen tulevaisuuteeni korualalla. Nyt olen tässä, opiskelen alaa, jossa saan estoitta käyttää luovuuttani sekä intohimoani kolmiulotteiseen muotoiluun sekä oppia samankaltaisilta henkilöiltä. Olen opiskelun lisäksi töissä koruliikkeessä jossa voin hyödyntää uutta koulutustani, asiakaspalvelutaitojani ja intohimoani korusuunnitteluun. Töissä minusta tuntuu että innostukseni heijastuu asiakkaisiin, jolloin he kiinnostuvat tuotteista helpommin.
Minun kykyjeni pino on alkanut hyvää vauhtia kasaantumaan. Välillä siitä voi lähteä muutama pala ja välillä tulla taas takaisin, mutta tiedän mitkä ovat sen oleellisimmat osat. Koen että minun tulee kokoa ajan pitää silmät auki ja tarkkailla mitkä ovat mahdollisia uusia kykyjäni ja mihin suuntaan kannattaa seuraavaksi osaamistani laajentaa. Koen että erillaiset taitoni tekevät minusta ainutlaatuisen korualan käden taitajan. Skill Stacking- on tullut osaksi tarinaani kasvaessani ja vaihtaessani urapolkuani. Toivon että muistan vaalia pienempiäkin taitojani ja olla avoin uusille jotta pinoni jatkaa kehittymistään.
Apusen ja Parantaisen kirjassa on menty suhteellisen syvälle oletetun kuluttajan mieleen. Kirja tarjoaa hauskoja “totuuksia” mahdollisten asiakkaiden toiminnasta ja siitä mitä on myyminen. Useat päätelmät pohjautuvat kansainvälisille tutkimuksille, jotka olivat mielenkiintoisia. On surullista ymmärtää että ihmiset käyttäytyvät kuin lampaat ryhmässä ja harvoin he uskaltavat luottaa järkeensä tai omaan mielipiteensä ostospäätöstä tehdessä. Toisaalta on ilahduttavaa että kuluttajan käytöstä voi myös ennakoida ja näin parantaa yrityksen mahdollisuuksia tehdä myyntiä.
Kirjassa oli useampi kohta jotka allekirjoitan ja vaativat mielestäni erityishuomiota. Heti alussa, haloilmiötä käsittelevä teksti osui ytimeen(s.13). Asiakkailla on valitettavasti suuri tarve tehdä nopeita päätelmiä mm. tuotteista ja myyjistä. Pinnallisten elementtien seuraaminen vahvistavat ostajan epäilykset: pölyinen tuote tai epäsiisti myyjä katkaisevat palvelutapahtuman syventymisen. Negatiivinen kokonaiskuva on jo syntynyt. Asiakas on herkkänä seuraavalle epäkohdalle. Tässä tapauksessa on vaikeaa lähteä korjaamaan tilanteen suuntaa. Halo-ilmiö toimii myös toiseen suuntaan. Kun alussa asiakkaan kohtaa hurmaava myyjä viimeistellyssä miljöössä, on estradi pedattu jo valmiiksi. Tuote on nyt moninkertaisesti helpompi myydä. Halo on osoitus siitä että kuluttaja haluaa ostohetkellä kaiken olevan hunajaisen helppoa ja vakuuttavaa. Näin hän voi varmistua oikeasta ostopäätöksestä ja olettaa jäävänsä voitolle kaupanteossa.
Kappaleessa 7 (s.39) pohdittiin vaihtoehtojen antamista asiakkaalle. Kun asiakas koki itse että on päässyt vaikuttamaan vaihtoehtoihinsa ja niitä ei ole liikaa, on mahdollinen ostospäätös lähempänä. Itse olen myyjän työssä huomannut että vaihtoehtojen rajaaminen kahteen on todellakin tehokas tapa selkeyttää myyntitapahtumaa ja erottaa ns. jyvät akanoista. Tällöin asiakkaan keskittyminen ei valu valikoimaan, vaan lopulliseen ostopäätökseen.
Kappale 19 (s.89) oli valaiseva. Olen aina uskonut että joukosta erottuminen kannattaa, soraäänistä huolimatta. Jos markkinoilla haluaa nousta esiin massasta on herätettävä pelkoa ja vihaa kilpaijoissa. Kädenlämpöinen ei riitä, sillä sitä on jo tarjolla. Erottuvalla tuotteella on kannattajia ja vihamiehiä, se herättää tunteita ja huomiota, saa aikaan reaktiota. Tuotesuunnittelun saralla uskon näihin ajatuksiin täysin. Täytyy uida vastavirtaan jotta luodaan jotain uutta. Mielestäni on todellista taitoa uudenlaisella tuotteistamisella vaikuttaa asiakkaaseen ja herättää hänessä polttava mielenkiinto ja into uutta tuotetta tai palvelua kohtaan.
Tuotteistajan taskuraamattu sai minut ärtymään yksinkertaistavilla ja mustavalkoisilla päätelmillään. En usko että nyt, vuonna 2023 me asiakkaat käyttäydymme kuin lampaat ja seuraamme vain lauman merkkiä. Tänä päivänä yksilöllisyys korostuu ja moni haluaa valinnoillaan ja ajatuksillaan erottua joukosta.Ohessa muutama esimerkki kirjasta.
Kappale 11(s.57) omaa kovan väitteen: Hyppäät vaikka junan alle jos joku käskee. On totta että ihmiset ovat lapsesta saakka tottuneet auktoriteettien ohjaukseen ja usein nauttivat siitä. Useissa tilanteissa, joissa etenkin toimitaan ryhmässä, on helpottavaa kun toimitaan valmiin mallin mukaan ja fiksumman ohjauksessa. On myös valitettavaa että suomalaiset ovat äärimmäisen tunnollisia noudattamaan auktoriteetteja (kuten poliisi, lääkäri, opettaja yms.). Auktoriteetit yksinkertaistavat henkilön toimintaa ja nopeuttavat yhteisen hyvän saavuttamista. Asiakasta tulee ohjata myyntitilanteessa, mutta mielestäni antaessani hänelle tunteen että hän tekee päätökset, olen oikeilla jäljillä. Kokemukseni mukaan vahvin myyntikortti on olla läsnä ja avoimesti kuunnella asiakasta, jolloin tilanne ohjautuu luonnollisella painolla, ei myyjän tavotteiden mukaan. Uskon että monessa tilanteessa asiakas haluaa vapautua auktoriteeteista ja kokea itse valitsevansa parhaan vaihtoehdon.
Kappale 14(s.69) nostaa gurut jalustalle. Oman alansa ehdoton asiantuntija, joka tuntee arvonsa. Mielestäni vain harvan tulee pyrkiä tällaiseen erityisasemaan ja julistautua muiden ammattilaisten yläpuolelle. On luonnollista että guruja syntyy jokaisella alalla, mutta tarvitaanko heitä? Rautaiset ammattilaiset ja mentoritkin voisivat riittää. Mielestäni ihmislähtöisyys asiakaspalvelussa tai laadukas tuote on kovempi myyntivaltti kuin julisteessa kiiltävä gurun naama. Toisaalta, joillekkin se voi toimiakkin.
Kirjan loppupuolella poraudutaan inhimilliseen puoleen, 48. otsikko on: Paljasta paskatkin puolesi(s.215). Kirjailijat ovat hyvin oivaltaneet että lähemmäksi kuluttajaa pääsee myöntämällä haavoittuvaisuutensa, tuote ei olekkaan virheetön ja myönnän sen. Kun asioita sanotaan ääneen päästään asiakkaan kanssa samalle viivalle ja saadaan palanen luottamusta. Mielenkiinto herää- myyjä on mahdollisesti aito! Tämä metodi on ehdottoman totta. Epäkohtien myöntäminen tekee tilanteesta inhimillisemmän ja rentouttaa. Mutta!!!-tähän ei voi tuudittautua. Henkilö joka esittelee epäkohdan tulee kertoa tilanteesta täysin oikealla tavalla, tavallisemmin huumorin sävyttämänä jotta tilanne ei suistu raiteiltaan. Asiakasta tulee aistia oikein, sillä kaikki eivät ole avoimia tuotteiden epäkohdille. Paskojen puolien paljastamisessa tulee olla varovainen: paljasta vähän ja oikeassa kohtaa niin tällöin voit saada lisäarvoa myymällesi tuotteelle.
Emalointi (Eng. enameling) on ikivanha tekniikka, joka on ollut käytössä jo tuhansien vuosien ajan. Se on prosessi, jossa metallipinta peitetään erityisellä lasimaisella kerroksella, joka sulatetaan kiinni pinnalle korkeassa lämpötilassa. Emalointi jakautuu teknilliseen ja taiteelliseen emalointiin. Emalointia käytetään niin koruihin ja koriste-esineisiin, kuin myös pintojen suojaamiseen koristelun lisäkis. Korualalla tietysti sitä käytetään enemmän koristelutarkoituksiin.
Emaloinnin historiaa:
Emaloinnin tarkka alkuperä on epäselvää, mutta on periaatteessa ollut mahdollisesti olemasta lasin keksimisestä lähtien. On arkeologisia todisteita siitä, että lasia on valmistettu ainakin 3000 eaa länsi Aasiassa, mutta ei ole olemassa todisteita siitä, että metallia oltaisiin emaloitu Aasiassa tai Egyptissä vielä Aleksanteri Suuren aikaan 323 eaa. Egypiläiset olivat taitavia metallien emaloijia, joilta todennäköisesti foinikilaiset, kreikkalaiset ja etruskit oppivat. Emalointi tunnettiin varhain myös Intiassa, Kiinassa ja Japanissa
Ehkä sen alkuperää voidaankin löytää 1400 eaa mykeneläiskulttuurista, jolloin kultaisten ornamenttien syvennyksiin sulatettiin sinistä lasia. Tai sitten 1200 eaa löydettiin kuusi cloisonné tekniikalla emaloitua kultasormiusta Koukliasta Kyprokselta.
Emalointi on saapunut Suomeen jo varhain, mutta tarkkaa aikaa ei tiedetä. On mahdollista, että emalointitaito on tullut Suomeen esimerkiksi itäisten naapureiden tai Ruotsin kautta.
Emalointia on käytetty Suomessa erityisesti korujen ja muiden koriste-esineiden valmistuksessa. Tärkeäksi käyttötarkoitukseksi emaloinnille tuli myös erilaisten metalliesineiden suojaaminen hapettumiselta ja korroosiolta. Esimerkiksi sairaalalaitteissa ja lääkinnällisissä tarvikkeissa emalointi oli yleinen suojausmenetelmä.
Suomessa emalointia alettiin tuottaa teollisesti 1900-luvun alussa. Tämä oli osa laajempaa teollistumiskehitystä, joka tapahtui Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa samoihin aikoihin. Teollinen emalointi mahdollisti suurempien määrien tuottamisen ja nopeutti tuotantoprosessia. Teollinen emalointi oli erityisen yleistä Suomessa 1920- ja 1930-luvuilla, kun kotimainen teollisuus kasvoi ja maassa alettiin panostaa enemmän tuotannon automatisointiin.
Nykyään Suomessa emalointia käytetään edelleen monenlaisissa tuotteissa ja esineissä, vaikkakin teollinen emalointi on nykyään yleisempää kuin käsityönä tehty emalointi.
Eva Hidström (s.1930) onharvinainen suomalaisen emalitaiteen mestari, joka käyttää teoksissaan vahvoja hehkuvia värisävyjä. Suomessa hän on ollut ainoa henkilö, joka on täysin keskittynyt peittävään, esineen pinnan kattavaan emalin valmistukseen ja alan tiedon tuomiseen Suomeen. Eva Hidströmin isällä oli kultasepänverstas Salossa ja jo isoisä oli opiskellut alaa Pietarissa ja perustanut tämän yrityksen. Todella kiinnostava henkilö, josta olisi voinut tehdä ihan oman tutkielman.
Ainiin ja kai Faberge pitää mainita osana tätä historia kohtaa, koska ne työt ovat olleet aika merkittäviä myös emaloinnin osalta.
Tieteellistä puolta:
Emali on lasia. Se muodostuu alumiini-boori-silikaattilasista ja siihen lisätyistä väripigmenteistä, eli metallioksideista.
Lähes kaikki metallit sopivat emaloitaviksi, mutta nykyisin käytössä olevat ns. koruemalilaadut soveltuvat vain kuparille, hopealle, kullalle ja tompakille. Sen sijaan platinaa, nikkelipitoista valkokultaa, messinkiä, alumiinia, tavallista uuttahopeaa (alpakkaa) ja nikkeliä ei voi emaloida.
Kuparin emaloimaton pinta oksidoituu voimakkaasti polton aikana. Mitä hopeaan tulee, emali näyttää parhaimmalta hienohopealla, mutta se on muuten materiaalina liian pehmeää, joten emaloidut hopeakorut valmistetaan 925 hopeasta. Kuitenkin “solulangat”, jotka joskus luovat kuviin ääriviivoja emalipintojen välille, kannattaa tehdä hienohopeasta. Läpinäkyvät emalit näyttävät parhaimmilta vihertävällä kultaseoksella, jonka pitoisuus on vähintään 750 promillea. Korkeampi kultapitoisuus on vieläkin parempi. Myös 750-pitoinen palladium-valkokulta on hyvä tähän tarkoitukseen. Opaakkiemalit taas sopivat 585-kultaseokselle. Solulangat kannattaa valmistaa puhtaasta kullasta.
On kolmea erilaista emalia: opakki eli läpinäkymätön, transparentti eli läpikuultava sekä fondant eli kirkas, läpinäkyvä emali. Nykyään valmistetaan turvallisempia lyijy- ja kadmiumvapaita emalivärejä. Vanhoista emaleista voi löytyä haitallisia ja myrkyllisiä yhdisteitä.
On olemassa lasimaista (Vitreous enamel) emalia ja kylmäemalia koruille. Lasimainen emali on lasipulveria joka polttamalla sulatetaan metallin pinnalle. Kylmäemali taas ei vaadi polttoa, vaan se koostuu yleensä hartsista tai akryylipohjaisesta seoksesta, joka kovettuu ilman lämpöä kemiallisen reaktion avulla. Pinta on siis aivan erilainen, muovimainen. Lasi emalia voidaan käyttää kuivana tai märkänä tahnana. Märkänä levitetty emali pestään tislatulla vedellä, ja levitetään erilaisia työvälineitä apuna käyttäen (esim kiillotetuilla kuparitikuilla, hammastikuilla, sulkakynällä, nuppineulalla, vanhoilla vuokatuilla hammaslääkärin työkaluilla) levitetään kuparin päälle. Märkäemali kuivataan ennen polttoa.
Emalia myydään useimmiten värillisinä metallioksidijauheina, mutta myös edullisemmin murskattavina palasina. Se tietysti lisää itselle lisätyötä, koska palaset täytyy murskata hienoksi pulveriksi, ja sen puhtaus on varmistettava.
Emali poltetaan kiinni korun/metallin pintaan joko uunissa tai kaasuliekillä. Liekillä emalipinta ei hapetu yhtä paljon kuin uunipoltossa. Ja ilmeisesti esim. korjaustyöt kannattaa tehdä näin. Mikäli emalointia harrastaa vain harvoin, voi sitä sulattaa koruun myös perustoholla.
Emalia levitetään kappaleen päälle peittävä, mutta ohut kerros kerrallaan. Emalia voidaan kerrostaa luoden peittävämpää pintaa, tai muita efektejä peittävällä ja läpinäkyvällä emalilla leikkien.
On olemassa useita erilaisia emalointitekniikoita, joita käytetään eri tarkoituksiin ja materiaaleihin. Tässä on joitakin esimerkkejä:
Cloisonné-emalointi ( Soluemalointi/kammioemalointi): Cloisonné-emaloinnissa metallilanka muodostaa soluja tai osastoja, jotka täytetään emalilla. Ääriviivat ovat usein juotettu paikoilleen. Jokaisessa osastossa on oma värinsä. Lopuksi koko pinta poltetaan korkeassa lämpötilassa, jolloin emali sulaa ja kovettuu kovaksi pinnaksi. Emalit saatetaan jättää ns. kuopalle, jolloin metallilankaääriviivat jäävät koholle näkyviin. Cloisonné-emalointia käytetään usein koruissa ja taide-esineissä.
Champlevé-emalointi (Kuoppaemalointi): Tekniikka, jossa metallipintaan kaiverretaan kuvioita tai syvennyksiä, joiden sisään sitten kaadetaan emali. Kun emalit ovat kuivuneet, koko pinta poltetaan korkeassa lämpötilassa, jolloin emalit sulavat ja kovettuvat yhdeksi pinnaksi. Champlevé-emalointia käytetään usein pronssiesineissä ja taide-esineissä.
Basse-taille (Kohokuvaemalointi eli reliefiemalointi): Kuviot kaiveretaan matalan reliefin (taidelaji, jossa kuva kohoaa hieman taustaa ylemmäs) muotoon mm. siselöimällä, etsaamalla, leimaamalla, prässäämällä, kaivertamalla, vasaroimalla tai kuviovalssaamalla. Työ päällystetään kokonaan läpikuultavalla (transparent) emalilla. Kohopaikat hohtaa vaaleampina ja syvennykset tummempina. Käytetään mm. kunnia- ja rintamerkeissä.
Grisaille-emalointi: 1500-luvulla yleistynyt tekniikka, jossa tummalle pohjalle laitetaan valkoista emalia. Tällä tekniikalla syntyy sävykäs kuva sulattamalla yhteen tausta- ja pohjaemalia vähä vähältä. Grisaille-emaloinnissa käytetään vain yhtä värityyppiä, yleensä valkoista tai mustaa emalia, joka on ohennettu eri asteisiin. Tämä tekniikka käyttää koko pinnan peittämistä emalilla, joka sitten kuivataan ja poltetaan. Tämän jälkeen maalataan ohuita linjoja ja yksityiskohtia toisella emalilla. Grisaille-emalointia käytetään usein lasimaalauksissa ja mosaiikeissa.
Plique-à-jour-emalointi (Läpikuultava ikkunaemali): Tekniikka, jossa koruun tai esineeseen sahataan tai luodaan aukkoja, jotka täytetään emalilla. Tämä luo eräänlaisen lasimaalauksen ilmeen, joka päästää valon läpi. Tätä käytetään usein koruissa ja taide-esineissä. Alustana käytetään kiillelevyä tai erikoismetalliseosta, joka ei tartu kiinni sulavaan emaliin.
Scraffito emalointi (Raapetekniikka): Tarkoitus on nimensä mukaisesti luda kuviota raapimalla emalin pitnaa. Ensin emaloidaan ja poltetaan pohjakerros, jonka päälle levitetään toinen emalikerros, johon raavitaan kuvio ennen sen kerroksen polttoa. Näin pohjimmainen emalikerros tulee näkyviin kohtiin joista emalia poistettiin.
Paint-on-emalointi/Emalimaalaus: on yksinkertainen emalointitekniikka, jossa emali maalataan suoraan metallipintaan. Tätä tekniikka käytetään yleensä erittäin pieniin esineisiin, kuten koruihin. Voidaan luoda myös maalausmaisia efektejä eri värein ja varjostuksin yms.
Olen itse kokeillut vain sellaista emalointia, jossa kuparilevyn päälle soroteltiin emalijauheita hienolla siivilällä. Siinä oli tärkeää olla sekoittamatta eri värejä kuiviltaan, koska yli varissut jauhe kerättiin takaisin talteen. Värejä voi kuitenkin kerrostaa päällekkäin polttojen jälkeen. Eri värien ja peittävyyksien kanssa leikkiminen loi todella hauskoja ja näyttäviä efektejä, vaikka tekniika oli hyvin yksinkertainen. Myös scraffito tekniikalla sai luotua enemmän yksityiskohtia, tosin ei yhtä paljoa, kuin jos olisimme työskennelleet märillä emalitahnoilla. Emalia siroteltiin levylle ohut mutta peittävä kerros kerrallaan, jotta vältyttäisiin halkeamilta tai emalin irtoamiselta pinnasta. Välillä emalien värien lopputulosta oli mahdoton arvioida olemassa olevista testipaloita huolimatta, koska joskus ne vain reagoivat lämmössä ja yhdessä keskenään eri tavoin. Kun emalijauhe oli siroteltu kappaleelle, se nostettiin varovasti palettiveitsen avulla pienelle ritilälle, joka nostettiin emalointiuuniin. Sitä poltettiin tietyn aikaa, välillä pinnan sulamista seuraten. Myös polttoaika vaikutti sävyihin.
Hyvä tietää emaloinnista:
Emalointi tulisi yleensä suorittaa vasta viimeisenä vaiheena, koska emali ei oikein kestä uudelleen kuumentamista tai muuta kovempaa käsittelyä. Emalityö pitää siis suunnitella huolellisesti. Osien pitää kestää uunipoltto, ja siksi on käytettävä erityistä emalijuotetta, mikäli korussa on juotoskohtia.
Ennen emalin levittämistä pinnalle, on tärkeää putsata pinta huolellisesti, esim hiomalla. Vesijohtovesikin annattaa kunnolla kuivata ja pyyhkiä pois mahdollisten kalkkijäämien takia. Muuten emali ei tartu pintaan, vähänniinkuin juotos ei tarraa likaiseen tai rasvaiseen pintaan.
Märkäemaleita polttaessa emalin on pitänyt kuivua ennen polttoa kunnolla. Ymmärtääkseni kosteuden kiehuessa pois, muodostaa se vähintäänkin ilmakuplia ja epätasaisuuksia polttaessa.
Polttokertoja voi olla monia. Voidaan esimerkiksi tehdä näin: Poltetaan ensimmäisella kerralla pohjakerros, jonka jälkeen muutamalla lisäkerralla lisätään muita värejä tai kerroksia. Sen jälkeen saatetaan tehdä korjauspoltto, jossa yritetään korjata mahdollisesti syntyneitä kaasukuplia tai sulkeumia. Sitten voidaan tehdä viimeinen kiiltopoltto. Silloin uunin läpltilaa nostetaan, jotta emali sulaa nopeammin ja pinta tasoittuu, kiillottuu ja kirkastuu. Tämä polttokerta on lyhyempi kuin aikaisemmat.
Metalli kutistuu nopeammin kuin emali, jonka takia kappale on polton jälkeen jäähdytettävä hyvin hitaasti ja tasaisesti. Jos emali jäähtyy äkillisesti, emali saattaa haljeta ja lähteä kappaleesta irti.
Emalipintaa voidaan myös jonkin verran hioa tasaiseksi ja kiiltäväksi. Kultasepän käsikirjan mukaan siihen voidaan käyttää karborundumvillaa, ja puusta (visakoivusta) tehtyä pyöreää kiekkoa kiillotuslaikkana, jota käytetään veden ja hohkakivijauheen kanssa.
Kunnon ilmastointi ja puhtaus ja pölyttömyys tilassa jossa emaloidaan on tärkeää. Työtilan tulisi olla täysin erillinen muusta kultasepän pajasta. Pienetkin pölyhiukkaset aiheuttaa reikiä emalipintaan, joita saattaa jopa olla vaikea paikata. Polttaessa syntyviä höyryjä ei ole hyvä hengittää. Polttokaasut pitää johtaa pois työtilasta. Ja likaisuus voi haitata emaloinnin onnistumisessa. Emalijauhetta ja seoksia ei saa päästää tavalliseen viemäriverkostoon, joten on sen hävittämiseen on keksittävä toinen tapa.
Lähteet: Tieteen termipankki 11.3.2023: Taidehistoria:emali. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Taidehistoria:emali.) , https://www.britannica.com/art/enamelwork/History , http://www.timohapponen.net/emalointi/, Kultasepänalan Wiki , https://www.ganoksin.com/article/earliest-cloisonne-enamels/ , https://www.designmuseum.fi/fi/events/kokoelmanosto-eva-hidstrom/ , ja Kultasepän käsikirja
Jos koskaan olet käynyt Helsingin luonnonhistorian museolla, niin mitä sieltä muistat? Onko se kahvittelevat kirahvit vai ala-aulan massiivinen norsu? No luultavasti ei kuitenkaan kumpikaan edellisistä vaan yleisin vastaus on kaksipäinen vasikka. “Onko vasikka vielä täällä”? on kysymys, joka esitetään lähes päivittäin lippuluukulla. Itse olen käynyt ensimmäisen kerran eläinmuseossa 1987 ja todellakin muistan kaksipäisen vasikan, mutta muistan myös muutakin. Muistan näyttelyhuoneissa olleet suuret vitriinit, joihin oli lavastettu maisemia eläimineen. Se mikä näistä vitriineistä teki erityisiä oli valonapit. Vitriinin edessä oli teline, jossa oli painikkeita. Jokaisen painikkeen vieressä luki jonkin eläimen nimi. Kun painoit nappia, jonka vieressä luki HIRVI, syttyi pieni punainen valo vitriinissä seisseen hirven sorkan viereen palamaan. KIEHTOVAA! Sillä käynnillä opin tunnistamaan useita eläimiä ja ihailin tapaa miten tämä kokonaisuus oli toteutettu. Nyt 35 vuotta myöhemmin astun saman rakennuksen ovista sisään. Vanhat “interaktiiviset”vitriinit ovat poistuneet ja uudet upeat dioraamat ovat nekin olleet käytössä jo 12 vuotta, mutta silti olen tullut paikalle juurikin näiden dioraamojen vuoksi. Nyt minua kiinnostaakin se kuinka ne ovat valmistettu lavastajan näkökulmasta.
Mikä on Luomus? Luomus eli Luonnontieteellinen keskusmuseo on Helsingin yliopiston erillislaitos, jonka tehtävänä on säilyttää sekä ylläpitää luonnontieteellistä kansalliskokoelmaa. Luomuksen kokoelmat sijaitsevat kolmessa yleisökohteessa: Luonnontieteellinen museo (ent.eläinmuseo), Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha ja Kumpulan kasvitieteellinen puutarha. Museon kokoelmiin kuuluu kaikkiaan 3 000 000 kasvia ja 10 000 000 eläintä. Kierrokseni sijoittuu siis Luonnontieteelliseen museoon, mutta käytän siitä nyt tässä tutkielmassa lyhennettä Luomus vaikka kyseessä siis onkin suurempi kokonaisuus.
Mikä ihmeen dioraama? Dioraama on kolmiulotteinen maisemamalli, joka kuvaa esimerkiksi jonkinlaista tapahtumaa luonnossa. Luonnontieteelliset museot käyttävät dioraamoja havainnollistaessaan eläinten lajityypillistä käytöstä sekä elinolosuhteita. Ensimmäisen dioraaman rakensi Louis Daguerre vuonna 1822.
Mihin tarvitaan konservaattoria? Taksidermia on taiteenlaji, jossa kuollut eläin pyritään säilyttämään ulkomuodollisesti, tekemällä siitä esine. Museossa näitä eläinten täyttäjiä kutsutaan nimellä konservaattori. Konservaattori taas määritellään ammatiksi, jonka harjoittaja vastaa museoesineiden säilyttämisestä sekä hoitamisesta. Suomen ensimmäiset konservaattorit olivat Magnus von Wright sekä Jussi Mäntynen.
Oppaakseni tälle kierrokselle on lupautunut Samuli Haapalainen, joka on työskennellyt Luomuksella jo viitisen vuotta. Ensin kierrämme alimman kerroksen, jossa sijaitsevat luurangot. Kierroksen aikana Samuli kertoilee talon historiasta sekä Luomuksen kokelmista, mutta itse dioraamoihin pääsemme vasta seuraavassa kerroksessa, josta löytyvät esimerkiksi Amerikan ja Siperian luontoa kuvaavat dioraamat.
Museon kokoelmiin päätyvät eläimet tulevat lahjoituksina esimerkiksi eläintarhoilta tai kuten viime vuonna kuuluisaksi nousee Haminan mursun viimeinen sijoituspaikka tulee olemaan Luomuksella. Mutta kun eläin on kuollut, kuinka se lopulta päätyy dioraamaan katseltavaksi? Samuli ottaa kaapista esille erilaisia pieniä ja suuria esineitä sekä nipun vanhoja valokuvia, joista selvinnee mitä konservoinnissa oikein tapahtuu. Ensin hän esittelee minulle kuolinnaamion, joka on otettu Kodian karhusta sen kuoltua. Naamion avulla eläimen päästä saadaan tarkka kolmiulotteinen kopio, josta on paljon hyötyä lopullista työtä tehdessä.
Seuraavaksi eläimestä otetaan tarkat mitat mittataulukkoon, jonka perusteella eläimestä tehdään veistos, johon eläimen nahka sopii täydellisesti. Mittausten jälkeen eläimen nahka sekä luut otetaan talteen. Nahka parkitaan ja käytetään myöhemmin. Luut taas menevät museon kokoelmiin.
Konservaattori muotoilee ensin mallin käyttäen työhön apuna eläimen kalloa sekä muotoilusavea.
Mallista tehdään muotti, jonka avulla voidaan eläimestä tehdä uretaanivalos.
Tämä valos saa pintaansa eläimestä talteen otetun nahan. Saumat pyritään tekemään mahdollisimman huomaamattomiin paikkoihin. Joitakin eläimen osia voidaan käyttää valmiissa teoksessa, esimerkiksi lintujen nokat sekä jalat ovat oikeita.
Hampaat sekä kieli ovat muovia.
Silmät valmistetaan lasista.
Todella taidokkaasti tehdyt eläimet voivat säilyä jopa satoja vuosia. Tällaisina esimerkkeinä Samuli näyttää Luomuksen kokoelmasta kotkan sekä sininärhen, jotka ovat Magnus von Wrightin täyttämiä 1890 luvulta
Nyt siis tiedän, kuinka eläimet valmistetaan dioraamaa varten, mutta entäpä se maisema, johon nimenomaan lavastajia tarvitaan?
Dioraamassa, jossa on Kodian karhuja, kiinnittyi huomioni heti virtaavaan veteen. Toteutus oli äärimmäisen yksinkertainen, mutta tehokas. Vedenpinta oli paksua pleksilevyä, jonka päälle oli valettu epoksia. Epoksilla oli onnistuttu tekemään sekä vedenpintaan väreilyä, että kosken kuohuntaa.
Seuraavaksi suuntaamme Afrikan savannille. Tämän dioraaman suunnittelu ja toteutus on alkanut keruuretkellä Namibiaan, josta mukaan on tarttunut maaperää, kasveja sekä eläinten jätöksiä. Retkeä varten on tietysti hankittu kaikki vienti- ja tuontiluvat, koska eihän sitä hiekkaa nyt muuten saa Suomeen tuoda. Toki osa kasveista saadaan suoraan Helsingin kasvitieteellisestä puutarhasta eli ihan kaikkea ei tarvitse Namibiasta saakka kuljettaa.
Dioraaman seinään on maiseman maalannut taiteilija Seppo Polameri. Hänen työnsä etenemistä tämän dioraaman parissa voi seurata Luomuksen nettisivuilla olevalta videolta. Muutoinkin videolla näkyy kuinka koko dioraama on saatu rakennettua, joten voin suositella sen katsomista myös lavastajan näkökulmasta.
Kun maalaus on valmis, on aika asetella lavasteet paikoilleen. Maisemasta pyritään tekemään mahdollisimman autenttinen, josta eläimille lajityypillinen käytös tulisi hyvin esille. Mikä eläin voisi piileksiä heinän seassa? Minkälaiset jäljet gnu jättää käytyään juomapaikalla?
Jatkamme Samulin kanssa kierrosta ja ilahdun löytäessäni eräästä vitriinistä kollegan
Tuleva lavastaja katsoo lavastetta, jossa lavastajalintu lavastaa. Huom! Kuva on lavastettu.
Luomuksen dioraamat eivät käsittele pelkästään olemassa olevia tai sukupuuttoon kuolleita eläimiä. Toisinaan myös eläimet, jotka esiintyvät vain vaikkapa luolamaalauksissa voidaan herättää henkiin dioraaman avulla. Hyvänä esimerkkinä voidaan käyttää vaikkapa luolaleijonaa esittävää dioraamaa. Leijonan pohjana on käytetty aasian leijonaa, jonka raajoja on pidennetty, kasvojen luustoa muokattu sekä harja on poistettu ja näin on saatu aikaan luolaleijona.
Lavasteisiin pyritään käyttämään mahdollisimman paljon aitoja kasveja sekä maaperää. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista ja silloin kysytäänkin lavasterakentajilta kekseliäisyyttä. Museossa on esimerkiksi esillä suomalaista puustoa, mutta koska nämä puut ovat kaikkien “koskettavilla” ei sellaisia puunrunkoja voi käyttää, joista irtoaa kaarnaa tai tuohta. Oikeiden mänty ja koivurunkojen sijaan onkin käytetty haapapuun runkoja, joiden pinta on maalattu muistuttamaan koivua taikka mäntyä.
Myös pienempiä ja ovelasti naamioituja dioraamoja löytyy Luomukselta. Yksi erikoisimmista on roskapönttö, jota vierailijat yrittävät välillä hyödyntää omien roskiensa jättöpaikaksi.
Käymme vielä lopuksi katsomassa dinosauruksia. Nämä luurangot ovat niin ikään lavasteita. Oikeita dinosauruksen luurankoja ei suomesta löydy ja nämäkin ovat siis taitavasti tehtyjä jäljennöksiä, mutta kuten sanottu ne ovat “vain” lavasteita.
Viimeiseksi vielä kohtaan vanhan tuttavan. Kaksipäinen vasikka seisoo edelleen paikoillaan ylimmän kerroksen tasanteella. Vuodet eivät ole sitä kohdelleet kauniisti. Yksi sen neljästä kirkkaasta lasisilmästä on muuttunut sirpaleiseksi, mutta silläkin on oma tarinansa kerrottavana. Uskoisin, että jokainen tämän päivän lapsi, joka kohtaa tämän harvinaisen luonnonoikun, luultavasti muistaa sen edelleen vielä vuosikymmeniä myöhemmin, ihan niin kuin minäkin.
Kierros on ollut äärimmäisen mielenkiintoinen ja erityisesti opettavainen. Kävimme asioita läpi huomattavasti laajemmassa mittakaavassa, kuin mitä tähän tutkielmaan olen kertonut. Useita mielenkiintoisia tarinoita jää kertomatta, mutta jos koskaan käyt Luomuksella, niin lähde opastetulle kierrokselle ja voit ehkäpä voit kuulla tarinan tiikerin kynsistä ja ensiapuun joutuneesta konservaattorista.
Tällä tarkoitetaan että ei tarvitse olla mestari yhdessä asiassa, vaan voi olla hyvä monessa erilaisessa asiassa.
Itse olen kohtuu hyvä timpuri, josta tulee olemaan hyötyä, jos kotona menee jotain rikki tai tarvitsee remontoida, niin pystyn itse hoitamaan suurimman osan asioista. Olen urheilullinen ja aikalailla kaikki lajit mitä olen kokeillut niin osaan edes jotenkin niitä pelata. Olen nopea oppimaan uusia asioita, joista viimeisin on kultasepän alan työt, mutta siinä on vielä paljon opittavaa. Haluaisin vielä oppia kieliä lisää, espanjan kieli on tavoitteena opetella tulevaisuudessa.
Halusin elää erilaisen elämän. En halunnut mennä päivittäin aina samaan paikkaan, nähdä aina samoja ihmisiä ja tehdä aina samaa työtä. Halusin mielenkiintoisia haasteita.HARRISON FORD
Virtuoosit rakastavat tutkimista käsillään ja silmillään, ympäröivän maailman koskettamista ja tutkimista kylmällä rationaalisuudella ja henkevällä uteliaisuudella. Virtuoosit ovat luontaisia tekijöitä, jotka siirtyvät projektista toiseen, luovat niin hyödyllistä kuin turhaakin pelkän huvin vuoksi ja oppivat ympäristöstään. Virtuoosit ovat usein mekaanikkoja ja insinöörejä, joille suurinta iloa tuottaa käsien likaaminen koneiden purku- ja kokoonpanotöissä ja koneiden saaminen edes hieman entistä parempaan kuntoon.
Virtuoosit tutkivat asioita luomalla, etsimällä vikoja, yrityksen ja erehdyksen ja ensikäden kokemuksen kautta. Virtuoosit nauttivat projektiensa muissa herättämästä kiinnostuksesta ja päästävät joskus toiset osalliseksi niistä. Tosin kuitenkin sillä ehdolla, että virtuoosin periaatteisiin ja vapauteen ei sekaannuta, ja että virtuoosit saattavat myös olla kiinnostuneita toisten projekteista.
Virtuoosit tarjoavat mielellään apuaan ja jakavat kokemuksiaan, erityisesti niille, joista he välittävät, ja on harmi, että heitä on niin harvassa, vain noin viisi prosenttia väestöstä. Virtuoosinaisia on erityisen harvassa, ja he sopivat usein huonosti yhteiskunnan naiselle mahdollisesti asettamaan rooliin – usein heitä pidetään poikatyttöinä jo varhaisesta iästä alkaen.
Uskalla olla erilainen
Vaikka he pidättäytyvän luonteensa ja käytännöllisen otteensa vuoksi saattavat ensi silmäyksellä vaikuttaa yksinkertaisilta, he ovat oikeastaan melko arvoituksellisia. Virtuoosit ovat ystävällisiä, mutta omaa yksityisyyttään vaalivia; rauhallisia, mutta tarvittaessa myös spontaaneja; erittäin uteliaita, mutta kyvyttömiä keskittymään muodolliseen koulutukseen. Joskus läheisten voi olla vaikea ennustaa virtuooseja ja heidän liikkeitään. Virtuoosit voivat vaikuttaa jonkin aikaa hyvin lojaaleilta ja tasapainoisilta, mutta heillä on taipumus kerätä impulsiivista energiaa, joka voi purkautua ilman ennakkovaroitusta ja ohjata heidän kiinnostuksensa täysin uuteen suuntaan.
Näiden järistysten taustalla ei silti niinkään ole mikään spirituaalinen etsintä, vaan pikemminkin uuden kiinnostuksen aiheen tai uuden idean toteuttamiskelpoisuuden selvittäminen.
Virtuoosien päätökset pohjautuvat käytännölliseen realismiin ja heillä on sisimmässään vahva oikeudenmukaisuuden taju, “kohtele toisia niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” -periaate, joka todella auttaa ymmärtämään monia virtuoosien arvoituksellisia luonteenpiirteitä. Sen sijaan, että virtuoosit kuitenkaan varoisivat liikaa astumasta toisten varpaille, jotta heidän omille varpailleen ei astuttaisi, virtuoosit menevät usein liian pitkälle ja antavat takaisin samalla mitalla, niin hyvässä kuin pahassa.
Suurin virtuoosien kohtaama vaikeus on todennäköisesti se, että he toimivat liian nopeasti, pitävät suvaitsevaista luonnettaan itsestään selvyytenä ja olettavat samaa myös muilta. Virtuoosit ovat ensimmäisenä kertomassa tahdittomia vitsejä, sekaantumassa toisten projekteihin, käyttäytymässä karskisti ja pelleilemässä tai muuttamassa suunnitelmiaan heti, kun jotain kiinnostavampaa ilmaantuu.
Mikään ei ole tylsempää kuin ainainen peesaaminen
Virtuoosit tulevat huomaamaan, että monilla muilla persoonallisuustyypeillä on paljon heitä selkeämmin vedetyt säännöt ja hyväksytyn käyttäytymisen rajat kuin heillä. Hienotunteisemmat henkilöt eivät useinkaan halua kuulla tahdittomia vitsejä, saati sitten itse kertoa sellaista, tai osallistua lapselliseen pelleilyyn. Jos tilanne on jo emotionaalisesti latautunut, näiden rajojen rikkominen voi kostautua pahasti.
Virtuoosien on erityisen vaikea ennustaa tunteita, mutta se on vain luonnollinen jatke virtuoosien oikeudenmukaisuudelle, minkä vuoksi virtuoosien tunteita ja motivaatiotekijöitä on niin vaikea arvioita. Virtuoosit tutkivat ihmissuhteitaan usein toimiensa kautta empatian sijaan, mikä voi aiheuttaa hyvin turhauttavia tilanteita. Virtuooseilla on usein vaikeuksia hyväksyä rajoja ja noudattaa ohjeita, sillä he kaipaavat vapautta liikkua ja tarvittaessa ylittää rajoja.
Kun virtuoosit löytävät ympäristön, jossa he voivat työskennellä hyvien ystävien kanssa, jotka ymmärtävät heidän tyyliään ja ennalta-arvaamattomuuttaan, luovuuttaan, huumorintajuaan ja käytännöllistä otettaan asioihin, he voivat nauttia kättensä työn tuloksista ja ihailla niitä ulkoapäin.
Vertaisarviointi.
Muistuttaa erittäin paljon minua, varsinkin siinä että tykkäät liata käteni tai ainakin tehdä paljon käsilläni. Minulla on tarkka visio tekemisistäni, enkä tykkää että niihin puututaan hirveästi. Tykkään tehdä asiat omalla tavallani ja välillä oikoa mutkia.
Välillä yritän ehkä liikaakin löytää oman tapani tehdä asiat enkä kuuntele tai noudata annettuja ohjeita.
Paras mahdollinen tilanne onkin tulevaisuudessa se, että saan työskennellä samanlaisten ihmisten ja hyvien ystävieni kanssa, jotka ymmärtävät toiminta tapani ja muutenkin millainen olen ihmisenä.
Tein logosta useamman luonnoksen, mutta lopulta päädyin tähän, mielestäni se oli selkein. Kuvion piti alun perin muodostua sanasta tai ehkä toisin sanoen nimestä Sofira, mutta se on valitettavasti jo käytössä. Toinen vaihtoehto olisi ollut Sofire, mutta sekin on jo käytössä. Suunnitelmissani ei kuitenkaan nyt ole perustaa yritystä, joten se ei niinkään haittaa. On ehkä katsojasta kiinni, miten haluaa logon kirjaimet tulkita, sillä vaihtoehtoina on s-o-f-i-r-a tai s-o-f-i-a.
Markkinointijulkaisu on tehty mieheni yritykselle. Rakennusalan yrityksestä oli vaikea tuottaa tekstiä ja miettiä julkaisua markkinoinnin kannalta, koska ala ei vastaa yhtään osaamistani. Sain kuitenkin mieheltä apua kotona työkuvien selitykseen. Jonkun verran jouduin kuitenkin improvisoimaan ja tuottamaan tekstiä itse tutustumalla rakennusalaan, sekä hirsirakentamiseen.
Julkaisun tekeminen oli mielenkiintoista hankaluuksista huolimatta. Julkaisu tulee todennäköisesti yrityksen käyttöön markkinoinnissa, näin alunperin ainakin oli tarkoitus. Julkaisua en vielä ole hyväksyttänyt miehelläni, joten saa nähdä kuinka paljon saan kotona muokkailla.
Tein logon mieheni rakennusalan yritykselle. Logon suunnitteleminen oli haastavaa käytännössä mahdottomien kriteereiden vuoksi. Fontti, joka logoon haluttiin ei ole olemassa missään ohjelmassa. Vaatimuksina oli myös huomiovärit, mielellään oranssi, liukuvärjätty teksti, kehys, eri suuntiin vino teksti, sekä logon piti olla tyyliltään vanhanaikainen, mutta kuitenkin yksinkertainen ja siihen piti sisältää rakennusalaan liittyvä kuva. Aluksi toiveina oli vasara ja saha, tai jompikumpi.
Piirsin kotona useita luonnoksia ja yksi kymmenestä loppujen lopuksi kelpasi. Tätä sitten lähdettiin toteuttamaan vaikka fontti vaihtui matkalla. Vasara vaihtui myös talon kattoon. Alla olevasta kuvasta näkyy lopputulos.
